Puolueesta ja politiikasta

Blogisti-kollegani Kati Tervo Lapista kirjoitti viime maanantaina Vasemmistoliiton lähestyvän puoluekokouksen innoittamana kirjoituksen tarkoituksenaan edistää valintaansa puoluevaltuuston varapuheenjohtajaksi. Minulla ei ole vastaavia ambitioita, mutta haluan silti sanoa, että hänen ambitionsa ja kirjoituksensa on täysin legitiimi. Kysymyksessä on yksi esimerkki siitä, miten demokratia toimii.

Minäkin olen menossa puoluekokoukseen käyttämään osaltani sen päätösvaltaa. Kokouksen asialistalla on neljä suurta asiakokonaisuutta, joihin joudun ottamaan kantaa: (1) poliittinen tavoiteohjelma 2016-2019, (2) puoluekokoukselle tehtyjen aloitteiden käsittely, (3) puolueen sääntöjen muutosesitykset ja (4) henkilövalinnat. Sanon muutaman sanan kustakin aihepiiristä ja lopuksi jotakin yleisempää puolueesta ja politiikasta.

Esitys poliittiseksi tavoiteohjelmaksi heijastelee hienolla ja erittäin ajankohtaisella tavalla koko sitä laajaa yhteiskuntapolitiikan kenttää, jossa Vasemmistoliitto poliittisena puolueena toimii. Joillakin puolueen jäsenillä tuntuu olleen vaikeuksia hyväksyä, että ohjelma on niin pitkä. Se kritiikki perustuu mielestäni väärinkäsitykseen. Tämä ohjelma ei ole vaaliohjelma, jolla puolue tulee julkisuuteen nostamalla esiin muutamia tärkeimpiä ”kärkiä”. Poliittinen tavoiteohjelma on osa – mielestäni erittäin oleellinen osa – puolueen sisäisen demokratian prosessia.

Ohjelmaluonnos tarjoaa puoluekokoukselle paljon puhuttavaa ja purtavaa. Se on keskustelua, joka parhaimmillaan lisää yhteistä ymmärrystä puolueen ja politiikan ajankohtaisista – ja moninaisista! – haasteista. Se rakentaa puoluetta. Näin on varsinkin, jos keskustelu lisää yhteistä ymmärrystä siitä arvo- ja katsomuspohjasta, jolla me vasemmistolaiset suhtaudumme politiikkaan ja yhteiskunnan rakentamiseen.

Aloiteoikeus on jokaisella jäsenellä ja jokaisella yhdistyksellä. Se on avoimuutta ja demokratiaa. Samalla se parhaimmillaan varmistaa, että mikään tärkeä asia ei jää puolueen katseelta katveeseen. Kannanottoesitykset aloitteisiin tekee puoluehallitus. Puoluekokous on vapaa keskustelemaan jokaisesta kannanotosta ja päättää, minkälaisin saatesanoin aloite etenee.

Puoluekokouksen päätettäviksi tulevista sääntömuutoksista ei ole paljon sanottavaa. Ne ovat ovat luonteeltaa lähinnä teknisiä. Säännöistä sinänsä voisin sanoa paljonkin, mutta se olisi toinen essee.

Kun Vasemmistoliitto aloitti elämänsä, kuvittelimme naiivisti, että puolue voi tulla toimeen ilman puoluekokouksia. Tarvitsee vain valita jäsenäänestyksellä puoluevaltuusto. Niin säästyy paljon rahaa ja vaivaa ja kuitenkin systeemi on demokratian kannalta moitteeton. Ajatus oli vilpitön, mutta politiikan luonnetta ymmärtämätön.

Julkisuuden näkökulmasta juuri puoluekokoukset ja niissä tehtävät henkilövalinnat ovat sitä kaikkein kiinnostavinta politiikkaa. Tämä ymmärrettiin Vasemmistoliitossakin pian. Ensimmäinen puoluekokous pidettiin vuonna 1995.

Politiikan henkilöityminen on varsinkin television tulon jälkeen ollut voimistuva trendi. Me vasemmistossa olemme suhtautuneet siihen kriittisesti ja sanoneet, että se tekee puolueista ja poliitikoista epäterveellisellä tavalla markkinatavaraa. Sitä paitsi se nostaa politiikan ulkopuoliset ”avut” kuten kauneuden, opintosuoritukset, urheilusuoritukset tms. tai pelkäästään verbaalisen lahjakkuuden ja persoonallisen habituksen määräävään asemaan yhteiskuntapoliittisen asiantuntemuksen kustannuksella.

Aihe on kimurantti. Haluaisin nimetä tuon trendin pahimmaksi vaaraksi populismin. Määrittelen populismin yhteiskunnalliseksi tai yhteisölliseksi tilanteeksi, jossa asiantuntematon kansa hurmaantuu rääväsuisesta johtajasta ja hänen iskulauseistaan. Populismi voi olla koko kansan onnettomuus tai se voi olla vain ’populistisen’ puolueen onnettomuus. Se on joka tapauksessa aina demokratian sairaus.

Valitettavasti se on nykyisten tiedotusvälineiden aikakaudella helposti tarttuva sairaus. Ainoa vastamyrkky sille on kansan poliittinen valistuneisuus, väestön aito kansalaisuus. Onkin tuhlattua ruutia haukkua populistista poliitikkoa tai populistista puoluetta siitä, että hän/he harjoittavat populismia. Populismi on sosiologinen ilmiö.

Minun on vaikeata – itse asiassa täysin mahdotonta – kuvitella vasemmistolle jalompaa yhteiskunnallista tehtävää kuin kamppailla populismia vastaan. Paras keino siihen ei ole moittia julkkiskulttuuria, vaan yritys huolehtia siitä, että ne ihmiset, jotka julkisuus nostaa johtajiksi, ansaitsevat asemansa.

Meidän pitää puolueena vaatia tässä suhteessa paljon mm. koululaitokselta; samoin yliopistoilta; samoin medialta ja etenkin julkisen palvelun medialta. Demokratian ydin on kansalaisuus. Kansalaisuus merkitsee demokraattisen yhteiskunnan instituutioiden ja niiden keskinäisen vuorovaikutuksen tuntemista. Kansalaisuus merkitsee kykyä muodostaa poliittisia mielipiteitä ja kykyä arvioida toisten esittämiä mielipiteitä. Periaatteessa demokratia on keskustelua, jossa paras argumentti voittaa.

Poliittinen keskustelu ei ole demokraattista keskustelua, jos se ei ole paneutunutta, asiantuntevaa ja perusteltua reagointia toisten esittämiin mielipiteisiin. Poliittinen keskustelu ei ansaitse keskustelun nimeä, jos se on vain toisten mollaamista ja omien totuuksien toitottamista. Meidän on siis kaikin tavoin edistettävä demokraattista keskustelukulttuuria ja kansalaisten valmiutta siihen.

Ehkä kuitenkin vieläkin tärkeämpää kuin se, että me vaadimme yhteiskuntaa kasvattamaan ihmisten kansalaisvalmiuksia on se, että me teemme sen itse. Poliittinen puolue – olletikin vasemmistolainen poliittinen puolue – on parhaimmillaan kuin jatkuvasti koolla oleva yhteiskuntapoliittinen opintokerho.

Olen paljon mietiskellyt niiden slogaanien viisautta, joilla kutsumme ihmisiä ”mukaan vaikuttamaan”. Niissä kutsuissa on jotakin liian individualistista. On tietysti totta, että useissa tapauksissa osallistuminen puoluetoimintaan voi tarjota aktiiviselle ihmiselle paikan (esim. lautakunnassa, kunnanvaltuustossa, eduskunnassa tai vain asiantuntijana), jossa todella pääsee suoranaisesti vaikuttamaan yhteiskunnallisiin päätöksiin. Paljon useammalle ihmiselle jäsenyys ja toiminta puolueessa ei kuitenkaan merkitse julkista luottamustointa, vaan osallistumista jatkuvaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja oppimisprosessiin.

Antonio Gramsci nimitti puoluetta kollektiiviseksi intellektuelliksi. Se on käsite, joka on mahdollista ymmärtää monin tavoin väärin. Oikea tapa on mielestäni käsittää puolue yhteisöksi, joka keskinäisin keskusteluin ja vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa testaa jatkuvasti kumulatiivisesti kehittyvää yhteiskuntateoriaansa ajan poliittisessa todellisuudessa. Se on oleellisesti demokraattinen tapa ymmärtää poliittista toimintaa. Sen, että Gramsci eli ja kirjoitti fasistisessa Italiassa ei pidä antaa hämärtää tätä ymmärrystä.

Gramsci käytti poliittisesta vaikuttamisesta ja vaikutusvallan ylläpitämisestä käsitettä hegemonia.

Minusta on oikein ajatella, että hyvinvointivaltio ja hyvinvointiyhteiskunta on molemmat rakennettu vasemmiston hegemonisen demokraattisen vallan avulla. Se on tarkoittanut vasemmiston ajatusten ja tavoitteiden valtaa ja edistystä silloinkin kun omat edustajat eivät ole istuneet hallituksissa.

Kansalaisuus on tähän prosessiin osallistumista. Se on tietty vaikuttamista, mutta viisas ymmärtää, että kansalaisen demokraattinen vaikuttaminen ei ole vain primaballerinojen tanssi, vaan joukkuelaji.