Vuosi on vaihtunut ja Tasavallan presidentti on pitänyt perinteiseen tapaan uudenvuoden puheensa. Sauli Niinistön puhetta odotettiin tänä vuonna poikkeuksellisella mielenkiinnolla. Siihen vaikutti ennen kaikkea kiristynyt maailmanpoliittinen, tai eurooppalaisemmin suurvaltapoliittinen, ilmapiiri.
Tilanteen kiristi äärimmilleen joulukuussa Venäjän presidentti Vladimir Putin, joka vaati Natolta Ukrainaan viitaten ”turvatakuuksi” lupauksen ettei se laajennu itään. Suomessa Putinin vaatimuksen on katsottu koskeneen myös Suomea ja Ruotsia. Tämä nostatti ainakin Pohjanlahden tällä puolella todellisen myrskyn vesilasissa, kun vaatimuksen nähtiin rajoittavan maamme suvereniteettia tehdä itsenäisesti omat turvallisuuspoliittiset ratkaisumme. Suomalaista tulkintaa, että vaatimus siis koskee Suomeakin, vahvisti valitettavasti joku Putinin hallinnon virkamies julkisuuteen antamallaan lausunnolla. Syntyneessä keskustelussa ei tietenkään muisteltu, että Venäjä on vuosikymmeniä vastustanut – myös epäviisailla julkisilla lausunnoilla – Suomen Nato-jäsenyyttä ja näin itse asiassa vain lisännyt Suomessa jäsenyyden kannatusta.
Putinin sotaisille toimille Ukrainassa on esi- ja rinnakkais-historiaa, mutta oleellisesti tilanteen kärjisti vuosi 2014, jolloin Venäjä valloitti Ukrainaan kuuluneen Krimin niemimaan ja alkoi samalla antaa tukeaan Itä-Ukrainassa aseelliseen vastarintaan Kievien hallitusta vastaan ryhtyneille kapinallisille. Venäjään on vuodesta 2014 alkaen kohdistettu erilaisia sekä Naton, EU:n että USA:n määräämiä pakotteita kansainvälisen oikeuden rikkomisesta. Että Venäjä todella rikkoi kansainvälistä oikeutta, on kiistatonta Krimin tapauksessa. Että se harjoittaa sen rikkomista käymällä salaista sotaa Itä-Ukrainassa. on osoitettu varsin pitävästi todeksi, vaikka Venäjä sen kieltääkin.
Merkille pantavaa syntyneessä asetelmassa on ollut se, että Euroopan unionissa yhtenäistä rintamaa Venäjän politiikan tuomitsemisessa – kuitenkaan irtautumatta pakotepolitiikasta – ovat rikkoneet autoritaaristen hallitusten johtamat Puola ja Unkari. Monissa Euroopan maissa – näkyvimmin ehkä Ranskassa – oikeistolaiset äärinationalistiset liikkeet ovat ovat flirttailleet Putinin ja hänen hallintonsa kanssa. Se kertoo siitä, että äärinationalismi, josta Suomessa on joskus käytetty myös sanaa yltiöisänmaallisuus, ja demokratiaa halveksiva autoritaarisuus kulkevat käsi kädessä. Suomessa – luultavasti geopoliittisista ja historiallista syistä – perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole muiden Euroopan nationalistien tapaan ilmaisseet rakkautta Putinia ja hänen hallintoaan kohtaan.
Nämä ovat ne yleiset puitteet, joissa Sauli Niinistö piti uudenvuoden puheensa. Helsingin Sanomat on tänään kirjoittanut puheen johdosta pääkirjoituksen ja julkaissut kokoaukeamalla Laura Helmisen ja Saara Aholaisen haastatteluihin perustuvat jutut. Tarkastelen seuraavassa muutamia näissä kirjoituksissa esitettyjä kommentteja presidentin puheeseen.
Pääkirjoitus toteaa tyytyväisenä, että Suomen suvereniteettia koskevassa asiassa Niinistö toisti Suomen kannan, että meillä valtiona on ns. Nato-optio. Tämän sanomista ääneen tietysti oli odotettukin, ja niin myös asian kuuluu olla. Kokonaan toinen asia on, olisiko Suomen liittyminen Natoon missään ajateltavissa olevissa olosuhteissa viisasta.
Paljon ongelmallisempi on pääkirjoituksen seuraava kohta, jossa muistellaan, että ”Niinistö on vuosia kysellyt EU:n turvatakuiden ja solidaarisuuden perään, mutta turhaan. Presidentti on selvästi turhautunut siitä, että sanotaan, mutta ei sanota, mitä tarkoitetaan.”
Hesari tulkitsee ja avaa: ”Nyt heikkouden hintaa maksetaan.” Mihin tällä viitataan? Euroopan valtioiden sotilaallisen varustautumisen vähäisyyteen? Siihen, ettei EU:ta ole kehitetty selvästi sotilaalliseksi puolustusliitoksi? Ettei EU:sta ole kehitetty Naton ”Eurooppalaista pilaria”.
Onko EU heikko? Jos se on heikko, niin millä tavoin se on heikko? Vastaukseni on, että unioni on heikko ulko- ja turvallisuuspoliittisesti. Siihen ei kuitenkaan pidäkään kohdistaa sellaisia odotuksia, että se olisi vahva sotilasliitto. EU:lla on perussopimuksessaan keskinäisen solidaarisuuden velvoite, joka mahdollisen, onneksi kuitenkin äärimmäisen epätodennäköisen, suuren Eurooppaan kohdistuvan sotatoimen yhteydessä koettaisiin velvoittavaksi vaikkei sitä edes olisi kirjattu sopimukseen.
EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan ei pidä keskittyä vahvistamaan sotilaallista pelotetta, vaan rakentamaan kaikille valtioille ja kansoille turvallista sääntöpohjaista maailmaa. EU voi olla ulko- ja turvallisuuspoliittisesti vahva vain, jos sen jäsenmaiden kansalaiset ymmärtävät laajasti ja ovat sisäistäneet, että unioni, samalla kun se on taloudellinen sisämarkkina, on ennen kaikkea demokraattinen arvoyhteisö. Jos se kukoistaa taloudellisesti ja kulttuurisesti, sen malli on vetovoimainen myös ulkopuolelta katsoen. Vahva panostus globaaliin kehitysyhteistyöhön kuuluu luonnollisena osana EU:n järkevään ja vaikuttavaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.
Euroopan todellisen voiman näkökulmasta Unkari, Puola ja äärinationalistiset liikkeet ovat suurempia ongelmia kuin viime vuosina käydyissä keskusteluissa on ymmärretty. En ole niin naiivi, että kuvittelisin tämän suuren ongelman ratkeavan nopeasti tai olevan ratkaistavissa vain hallinnollisilla päätöksillä. Kysymys on Euroopan sisäisestä dialogista. Se vaatii aikaa.
Äärimmäisen mielenkiintoinen oli Niinistön puheessa viittaus Henry Kissingeriin. Laura Helmisen haastattelussa tutkimusjohtaja Hanna Smith avaa viittausta: 1930-luvun lopulla ”Britannian pääministeri Neville Chamberlain neuvotteli ja jousti, jotta sotaa ei tulisi. Lopulta joustettiin ja annettiin periksi niin paljon, että sodasta tuli kahta kauheampi.”
Lehden pääkirjoitus viittaa samaan asiaan ja toteaa: ”Näin suoraa puhetta Niinistöltä on harvoin kuultu. Käytännössä hän sanoo, että länsimaiden täytyy olla valmiita vastustamaan Venäjää viime kädessä voimalla.” Onko lehden tulkinta Niinistön ajatuksista oikea? Pelkään pahoin, että se on liioiteltu ja kiirehtii asioiden edelle.
Ajankohtaisesti on kysymys siitä, miten ”länsi” suhtautuu Putinin vaatimukseen, että Naton tulisi antaa takeet, ettei se laajene itään. Mutta Ukraina 2022 ei ole München 1938. On täysin mahdotonta uskoa, että Putin olisi milloinkaan voinut tosissaan uskoa saavansa Natolta julkilausutut takeet, että se ei laajene itään. Paljon realistisempaa on uskoa, että Putin haluaa jotenkin avata Ukrainan umpikujan ja haluaa siksi saada uudelleen käyntiin kansainväliset neuvottelut. Tässä tarkoituksessa ja myös puhutellakseen kotiyleisöään hän omalta kannaltaan demonisoi Venäjän näkökulmasta Natoa ja erityisesti sen laajenemisen Ukrainaan.
Se mitä voidaan sanoa varmasti on, että Ukrainan umpisolmun avaamisessa tarvitaan Ukrainaa ja ukrainalaisia. Sama Kissinger, johon jo edellä viitattiin, voisi olla erinomainen neuvonantaja heille. Hän vertasi kriisin puhjettua Ukrainan asemaa Suomeen, jonka poliittista asemoitumista hän suositteli, lyhyesti EU kyllä, Nato ei.
Minulla ei ole sitä viisasten kiveä, joka auttaisi Ukrainan umpisolmun avaamisessa. Siinä tarvitaan paljon diplomaattista taitoa, mutta ilman muuta myös kiinni pitämistä nykyaikaisen kansainvälisen oikeuden normeista ja demokratian periaatteista. Oleellisinta on, että ratkaisuja ei pidä uskoa voitavan tehdä Ukrainalaisten päiden yli.
Kokonaisarvio Niinistön uudenvuoden puheesta on mielestäni myönteinen, vaikka se jättääkin monia asioita arvailujen varaan. Turvallisuuspolitiikka on asia, josta piti puhua. Toivottavasti se alustaa viisaan kansalaiskeskustelun aiheesta.