”Look at the mirror”

Biden kävi Suomessa. Käynti sai valtavasti mediajulkisuutta. Ylelläkin oli useita erikoislähetyksiä.

Paljon uutisoitavaa ei kuitenkaan ollut. Suomen Nato-jäsenyys oli jo hyväksytty, ja Ruotsinkin jäsenyys oli jo saanut sitä pitkittäneeltä Turkin Erdoganilta varman lupauksen asian pikaisesta etenemisestä. Bidenin vierailu ymmärrettiinkin – aivan oikein – seremonialliseksi.

Useita asiantuntijoita haastateltiin. Sekä haastattelijoiden että asiantuntijoiden puheenvuoroista välittyi juhlatunnelma. Vierailu koettiin lopulliseksi sinetiksi historialliselle liittymisprosessille. Suomi oli siirtynyt uuteen aikaan.

Melko monista puheenvuoroista välittyi ajatus, että nyt vihdoinkin Suomi on oikeassa viiteryhmässään, oikeassa geopoliittisessa seurassa, ja on tunnustettu aidoksi länsimaaksi. Minusta tuo ajattelutapa on peräti ongelmallinen, monin tavoin suorastaan virheellinen. Kun ajattelen historiaa taaksepäin, niin Suomi on aina – suhteessa siihen, mikä kulloinkin on ollut mahdollista – ollut asemoitunut oikein.

Suomi oli kuusisataa pitkää vuotta osa Ruotsia, Ruotsin itämaa. Sitä ei Suomessa kyseenalaistettu ennen kuin 1700-luvun lopulla. Siihen vaikuttivat monet sodat Ruotsin ja Venäjän välillä, ja ennen kaikkea Pietarin kaupungin synty vuosisadan alussa ja sen huikea kasvu vuosisadan aikana. Pietarin kaupungista Suomenlahden pohjukassa oli myös tehty Venäjän pääkaupunki.

Ei siis ollut suuri ihme, että jotkut kaukonäköiset aateliset, ns. Anjalan miehet, alkoivat ajatella, että Suomi olisi suomalaisille turvallisempi paikka asua, jos se olisi itsenäinen valtio Venäjän ja Ruotsin välissä, hyvissä väleissä kumpaankin suurvaltaan.

Anjalan miesten ajatus ei toteutunut kapinana Ruotsia vastaan – eihän sellaista Suomessa kukaan ollut oikeastaan ajatellutkaan. Se tapahtui Napoleonin politiikan seurauksena, kun hän tarvitsi Venäjän liittolaisekseen Englantia vastaan. Siksi Napoleon lupasi Suomen Venäjälle. Suomi oli siis vuosien 1808-09 sodassa kauppatavara. Venäjä koki, että sillä oli hyvin reaalinen turvallisuus-intressi Suomeen, varsinkin Etelä-Suomen rannikkoon, kun se oli kasvattamassa pääkaupunkiaan Pietaria ajan mittapuiden mukaan valtavaksi miljoonakaupungiksi.

1800-luku osoittautui Suomelle erittäin menestyksekkääksi. Suomi ei ollut saanut itsenäisyyttä, mutta oli saanut suurisuhtinaskuntana statuksen, joka oli lähellä itsenäisyyttä. Suomesta tuli mielenkiintoinen virkamiesvaltio, omanarvontuntoinen ja varsinkin vuosisadan loppupuolella nopeasti vaurastuva ja taloudellisesti erittäin menestyvä.

On paradoksaalista, että Suomen menestys ja vahva autonomia 1800-luvulla perustui siihen, että Venäjä oli autokratia. Juuri siksi Suomi saattoi olla keisareiden liberaali näyteikkuna länteen. Sillä oli tulliraja Venäjälle ja 1860-luvulta alkaen myös oma raha.

Suomen vaikeudet alkoivat vasta 1800-luvun viimeisinä vuosina ja 1900-luvun alussa. Niiden taustalla oli useita asioita. Ehkä tärkein oli heikko, itse asiassa heikkolahjainen tsaari. Muita seikkoja olivat uudet eurooppalaiset aatteet Venäjän eliitin ja kaupunkien työväestön keskuudessa. Liberalismi ja sosialismi merkitsivät tsaarien/keisarien yksinvallan kyseenalaistamista – ja samalla myös Suomen erityisaseman kyseenalaistamista.

Suomessa ns. sortovuodet kiihdyttivät itsenäisyys-ajattelua. Vuoden 1905 Venäjän huonosti menestynyt sota Japania vastaan voimisti Venäjällä sekä liberaalien että sosialistien demokratia-vaatimuksia. Venäjälle perustettiin duuma ja Suomeen yksikamarinen eduskunta.

Vuodet 1905 – 1917 olivat Venäjälle etsikkoaika, jonka se tuhlasi. Rauhallisen kehityksen tie olisi edellyttänyt duuman ja demokratian ottamista vakavasti, itsevaltiudesta luopumista ja perustuslaillisen monarkian pystyttämistä. Niin ei tapahtunut. Siksi vuoden 1917 helmikuun vallankumous ei pystynyt vakiinnuttamaan demokraattista oikeusvaltiota, vaan maassa ajauduttiin lokakuun vallankumoukseen ja yhden puolueen diktatuuriin. Vakiinnutettuaan valtansa kommunistinen puolue piti Venäjää otteessaan seitsemän vuosikymmentä.

Sana ”puolue” antaa helposti väärän mielikuvan. Neuvostoliitossa ainoa sallittu puolue oli tiukasti keskusjohtoinen ja kaikilla tasoilla ehdottoman johtaja-valtainen organisaatio. Hallinnon autoritaarisuuden näkökulmasta tsarismin vaihtuminen kommunismiin oli kansan näkökulmasta vain pieni muutos.

Ensimmäinen maailmansota oli alkanut 1914. Venäjän vallankumoukset tapahtuivat siis sotaa käyvässä maassa. Venäjä oli miljoonien vuokraviljelijöiden maa. Leninin voittoisat lupaukset olivat rauha ja rintamalta palaaville miehille omaa maata viljeltäväksi. Helmikuun vallankumous ei ollut luvannut kunnolla kumpaakaan.

Suomeen sosialismi oli saapunut 1800-luvun lopussa Karl Kautskyn sosiaalidemokratian muodossa. Vuonna 1899 perustettu työväenpuolue hyväksyi vuonna 1903 itselleen marxilaisen ohjelman, joka oli kopio Itävallan ja Saksan sosiaalidemokraattisten puolueiden ohjelmista. Venäjään verrattuna vuonna 1906 perustettu eduskunta teki Suomesta yhteiskunnallisilta instituutioiltaan perin toisenlaisen maan. Suomen omaleimaisuutta korosti myös vahva – sekä maataloustuottajien että kuluttajien – osuustoimintaliike, joka oli osoitus nousevasta kansalaisyhteiskunnasta.

Juuri osuustoimintaliikkeessä alkoi vasemmiston hölmöily. Vuonna 1916 se sai aikaan kuluttajien osuustoimintaliikkeen jakautumisen kahtia. Olen vuosien varrella usein pohdiskellut – kontrafaktuaalisesti, niin kuin tieteellinen termi kuuluu – olisiko sisällissotaa lainkaan syttynyt, jos kuluttajien osuustoiminta oli pysynyt yhtenäisenä, eikä poliittisia ristiriitoja olisi muutenkaan kärjistetty.

Kysymykseni on puhtaasti akateeminen, enkä tietenkään unohda, kun haetaan vastausta kysymykseen, mikä sisällissodan laukaisi, että porvariston petos valtalaki-kysymyksessä selittää erittäin paljon vasemmiston suuttumuksesta. Toinen selittävä tekijä on, että maailmassa käytiin edelleen sotaa. Kolmas selittävä tekijä on romantiikka. Osassa työväenliikettä tulkittiin virheellisesti, että Venäjästä on tulossa sosialistinen työläisvaltio, joka yhteiskunnallinen kehitys näyttää mallia Suomellekin.

1920- ja 30-luku eivät ole sen paremmin nuoren valtion sisäisen demokratian kehityksessä kuin sen ulkopolitiikassakaan mitenkään erityisen loisteliaita. Neuvosto-Venäjää ei osattu ottaa vain realiteettina ja liian monia kansalaisia epäiltiin ja leimattiin sen kätyreiksi.

En ole osannut muodostaa täysin varmaa mielipidettä siitä kysymyksestä, olisiko talvisota voitu välttää. Luin vuonna 1960 amerikkalaisen Charles Leonard Lundinin kirjan Suomi toisessa maailmansodassa. Myöhemmin luin vielä vuonna 1958 ilmestyneen alkuteoksen Finland in the Second World War. Kaiken asiasta sen jälkeen kirjoitetun jälkeenkin olen sitä mieltä, että Lundin näki sodan esihistorian ja Suomen sotapolitiikan sekä niiden vaikutukset suurin piirtein oikein.

Ainoa asia, jonka asiasta voi sanoa aivan varmasti on, että sisällissota oli jättänyt pitkät jäljet.

Siitä, että Suomi selvisi toisen maailmansodan rauhanteosta suurin piirtein kuivin jaloin suurin kiitos lankeaa tietysti liittoutuneiden voitolle ja Saksan häviölle. Juuri Saksan ja natsi-fasismin häviö ja Saksan sen jälkeinen Vergangenheitsbewältigund eli maan menneisyyden-hallinta-ohjelma ovat olleet ne asiat, jotka panivat liikkeelle Euroopan yleisemmänkin demokratia-kehityksen ja samalla järkevän kehityksen kohti eurooppalaista sisämarkkinaa ja Euroopan unionia.

Suomesta sanotaan usein, että sillä on ollut hyvä herraonni. Sanonta pätee erittäin hyvin maamme toisen maailmansodan jälkeisiin presidentteihin niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa. Suurin kiitos lankeaa tietysti Juho Kusti Paasikivelle, joka onnistui taitavasti räätälöidyn YYA-sopimuksen avulla asemoimaan Suomen puolueettomuuspolitiikkaa noudattavaksi maaksi juuri alkaneen kylmän sodan maailmassa. Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto ansaitsevat meidän lämpimät muistelumme, koska he jatkoivat paasikiviläistä realismia.

1990-luvulla alkanut ja viime vuosina uudelleen kiihtynyt onneton suomettumis-puhe pakottaa muistuttamaan, että Kekkosen uudelleenvalinnassa vuonna 1974 poikkeuslailla oli perimmältään kysymys Suomen taloudellisen länsi-integraation merkittävästä edistämisestä. Niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa Suomi ei jäänyt paitsi mistään. Kävimme maallemme erittäin edullista idän kauppaa, mutta samalla meillä oli täydet mahdollisuudet Euroopan ja maailman markkinoilla.

Kun Neuvostoliitto oli kuollut, alkoi 1990-luvulla vilkas keskustelu Suomen Natoon liittymisestä – koska se nyt olisi mahdollista tarvitsematta pelätä Venäjän sanktioita. Suomalaiset kuitenkin säilyttivät päänsä kylmänä. Argumentti, että liittoutuminen olisi syytä tehdä hyvän sään aikana, ei purrut. Silloisten ja sen jälkeisten gallup-tutkimusten mukaan Nato-jäsenyyttä kannatti 20-25 prosentia kansalaisista, mutta liittoutumattomuuden säilyttämistä kannatti edelleen kaiken aikaa noin 60 prosentin enemmistö.

Sitä on pohdiskeltu liian vähän, miksi liittoutumattomuuden kannatus säilyi niin korkeana aina 24.2.2022 saakka.

Osittain oli epäilemättä kysymys USA:n ja Nato:n huonosta maineesta. Vietnamin sota, Afganistanin sota, Irakin pommitukset, joitakin syitä mainitakseni. Pidän kuitenkin oleellisempana sitä, että suomalaiset olivat tottuneet luottamaan ns. sääntö-pohjaiseen maailmanjärjestykseen, toisin sanoen YK-regiimiin ja YK:n peruskirjan määrittämiin kansainvälisen toiminnan pelisääntöihin – ja laajemmin esim. YK:n kehitysohjelmien ilmaisemaan arvomaailmaan. Meidän näkökulmastamme katsoen Ruotsin ulkopolitiikka lisäksi normalisoi liittoutumattomuus-statuksen.

Jos Neuvostoliitto oli pystynyt elämään – ontuen – YK-regiimin määrittämässä maailmassa, meillä ajateltiin, kyllä kai siihen pystyy Venäjäkin. Totta kai meillä herätti huolta varsinkin Krimin valtaus vuonna 2014, jota Venäjä ei kyennyt perustelemaan uskottavasti Kiovan hallinnon paikallisella vastustuksella, kuten se kykeni perustelemaan tukensa separatisteille Itä-Ukrainassa. Sevastopolin laivasto-tukikohdan ilmeinen tärkeys Venäjälle ja Krimin vasta Neuvostoliiton aikana toteutettu siirto Ukrainan hallintoon kuitenkin hillitsivät arvostelua.

Luottamus Venäjään edes jollakin lailla kansainvälisiin pelisääntöihin ja YK-regiimiin sitoutuneena toimijana romahti Suomessa 24.2.2022. Presidentti Sauli Niinistö kiteytti erinomaisella tavalla suomalaisten tunnot venäläisten meille esittämään hypoteettiseen kysymykseen, miksi luovutte liittoutumattomuudesta, antamalla vastauksen: ”Look at the mirror”– eli katsokaa peiliin. Suomeksi sanottuna: olemme ulkopolitiikassamme luottaneet teihin monia vuosikymmeniä, nyt te olette muuttuneet pelottaviksi.

He, jotka meillä ajattelevat, että Suomi on vihdoinkin oikeassa viiteryhmässä liityttyään Natoon, ajattelevat väärin. Asiassa ei ole mitään juhlan aihetta. Suomi on varsinkin toisen maailmansodan jälkeen voinut olla ylpeä demokratiastaan ja kehittyvästä hyvinvointiyhteiskunnastaan. Suomi on näinä vuosina asemoinut itseään yhä määrätietoisemmin myös YK:n kehitys-ohjelmien ja kansainvälisen sääntö-pohjaisen maailmanjärjestyksen tukijana. Se on ulkopoliittista pääomaa, josta Suomen ei pidä luopua.

Turvallisuuspolitiikka ei tulevaisuudessakaan ole ensisijaisesti asevaraista puolustus- ja liittoutumis-politiikkaa, vaan ennen kaikkea rauhanomaista ulko- ja kv-poliitiikkaa. Suomen diplomatian on yhdessä EU-maiden ja tietysti Yhdysvaltojenkin kanssa ponnisteltava aktiivisesti sen eteen, että Venäjä palaa YK-regiimin kunnioittamiseen.