Venäjän aloitettua sotilaallisen hyökkäyksen Ukrainaan suomalaisten – ja myös ruotsalaisten – mielipiteet sotilasliitto Natoon liittymisestä muuttuivat salamannopeasti. Noin viikko sitten tiedotusvälineet raportoivat kansalaisten enemmistön mielipiteen ei vain Suomessa vaan myös Ruotsissa kääntyneen Nato-jäsenyyden hakemisen kannalle.
Välittömänä syynä tälle mielipiteiden muutokselle oli tietysti pelko; pelko siitä, että Venäjä alkaisi kohdistaa sotilaallista painostusta myös Suomea – ja mahdollisesti Ruotsiakin – kohtaan. Välittömänä aiheena tälle pelolle on ollut Venäjän Ukrainan kriisin yhteydessä ilmaisema kanta, että Nato ei saa ottaa yhtään uutta jäsentä ja laajentua itään lähemmäksi Venäjän rajoja.
Tuota pelkoa, joka on itse asiassa kytenyt jo kauan, ei mitenkään lieventänyt Venäjän ulkoministeriön tiedottajan selväsanainen ilmoitus, että Venäjän vaatimus koskee myös Suomea ja Ruotsia; ja että sen uhmaaminen johtaisi vakaviin seuraamuksiin.
Tämä oli tilanne, jossa saimme tiedon, että tasavallan presidentti Sauli Niinistö matkustaa viime perjantaina Yhdysvaltoihin tapaamaa presidentti Bidenia. Tämä tapaaminen on nyt toteutunut ja Niinistö on raportoinut tiedotusvälineille keskustelujen sisällöstä. Matkasuunnitelmaan kuului lähtökohtaisesti, että palattuaan presidentti Niinistö ja pääministeri Sanna Marin tapaavat Helsingissä Ruotsin pää- ja ulkoministerit.
Tiedotusvälineet ovat ahdistelleet Niinistöä ärhäkästi kertomaan tarkasti, mistä Washingtonissa sovittiin, vai sovittiinko mistään. Niinistön lakoninen vastaus on ollut – mihinkään yksityiskohtiin menemättä – että sovittiin prosessista, jonka puitteissa maidemme välistä turvallisuuspoliittista yhteistyötä tiivistetään.
Suomen lehdistön lähes yksimielinen toive ja odotus oli, että Niinistön tuliaisina olisivat olleet Yhdysvaltojen Suomelle välittömästi antamat kahdenväliset turvatakuut siksi ajaksi, kun Naton byrokratia ja sen kaikki jäsenmaat käsittelevät Suomen jäsenhakemuksen, lopulta hyväksyvät sen ja Suomi sen jälkeen pääsee turvaan.
Lehdistö on joutunut pettymään. Niinistön tuliaisina olikin vain ”prosessi”.
Nyt on – tietysti – alkanut kiihkeä arvuuttelu. Mitä prosessi tulee sisältämään? Mihin prosessi johtaa? Jotkut luultavasti kysyvät sitäkin, mihin Niinistö Suomea johtaa.
Minulla ei tietenkään ole sen parempaa tietoa kuin lehdistön edustajillakaan. Lausun kuitenkin vilpittömän iloni siitä pidättyväisyydestä, jolla presidentti Niinistö on avannut omia ajatuksiaan siitä, mihin prosessin olisi johdettava.
Selvältä näyttää, että prosessi Suomen osalta johtaa Ruotsin mallin mukaisesti tiivistyvään kahdenväliseen sotilaspoliittiseen yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa. Kannattaa panna erityisesti merkille, että Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus ja sen harjoittama puolueettomuuspolitiikka sisälsivät jo toisen maailmansodan aikana kahdenvälisiä sopimuksia Yhdysvaltojen kanssa.
Nyt on nostettu esiin, että Suomella on jo kahdenvälisiä sopimuksia tässä suhteessa myös Ison Britannian kanssa. Sellaisia sopimuksia ollaan ilmeisesti sorvaamassa myös Ranskan ja mahdollisesti Saksan kanssa. Jos Ruotsia ja Ruotsin mallia ajatellaan, niin mikä on ollut tällaisten sopimusten mieli? Vastaus on mielestäni itsestää selvä. Se on ollut Ruotsille näin mahdollistunut pysyminen Naton ulkopuolella puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavana maana.
Ruotsin sotilaspoliittisen liittoutumattomuuden ja puolueettomuuspolitiikan voi sanoa perustuneen haluun rakentaa omalta osaltaan kansainvälistä järjestelmää YK:n peruskirjan määräysten ja ihantaiden mukaiseksi. Jotkut kyynikot irvistelevät, että Ruotsi on kuitenkin salaisesti joutunut olemaan mukana samassa asevaraisen turvallisuuden regiimissä kuin kaikki muutkin. Minusta kyynikot ovat totaalisesti väärässä, eivätkä oikein ymmärrä kansainvälistä politiikkaa. Kysymys on tahdon suunnasta. Ruotsi on kulkenut pahassa maailmassa oikeaan suuntaan – ja oikeista syistä.
Suomen sotilaspoliittinen liittoutumattomuus ja maamme harjoittama puolueettomuuspolitiikka syntyivät toisenlaisista lähtökohdista. Onneksi tämä presidentti Paasikiven mielestä poliittisesti lahjaton kansa kuitenkin juuri hänen arvovaltansa ansiosta ja tilanteen silloisen uhkaavuuden takia hyväksyi hänen neuvottelemansa YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa.
Presidentti Kekkonen joutui omalla kaudellaan näkemään paljon vaivaa – eikä siinä ehkä osannut aina toimia kaikkein viisaimmilla tavoilla – pitääkseen tämän ”poliittisesti lahjattoman kansan” YYA-sopimuksen määrittämällä realistisella uralla. Sensijaan että meillä olisi ymmärretty ulkopoliittinen asemamme ja maamme harjoittama puolueettomuuspolitiikka Ruotsin tavoin YK:n peruskirjaan nojaavaksi ja sitä edistäväksi rauhanpoliittiseksi viisaudeksi, se miellettiin meillä laajoissa piireissä pelkästään vastenmieliseksi pakkopullaksi.
Kylmän sodan aikana koko maailma oppi ajattelemaan, että on olemassa vain kaksi yhteiskuntajärjestelmää, lännen ”kapitalismi” ja idän ”sosialismi”. Niihin liitettiin rautaesiripun molemmin puolin vahvat + ja – etumerkit, kuitenkin käänteisessä järjestyksessä. Meillä on ollut jo yli kolmekymmentä vuotta aikaa opetella katsomaan yhteiskuntien todellisuutta ja politiikkaa vivahteikkaammalla tavalla. Tuo manikealainen katsomustapa istuu kuitenkin syvässä.
Huonoin perintö, joka meillä on tässä suhteessa, on lännessä Naton säilyminen kylmän sodan jälkeisessäkin maailmassa vapauden ja demokratian symbolina; ja vastaavasti idässä, erityisesti Neuvostoliiton manttelin perineellä Venäjällä sen kansalliseen olemassaoloon kohdistuvan sotilaallisen uhkan symbolina.
Objektiivisesti tämä on tietysti järjetöntä kummallakin puolella. Vaikka Venäjällä suuri määrä sen kansallisesta tuskasta liittyy Neuvostoimperiumin hajoamiseen, niin hyvin todellista näyttää myös olevan Natoon kohdistuva pelko.
Miten presidentti Niinistön ja presidentti Bidenin käynnistämä ”prosessi” liittyy tähän?
Suomi ja Ruotsi ovat molemmat ilmoittaneet maailmalle täysin selvänä kantanaan vuodesta 2014 lähtien, että Krimin miehitys on rikos kansainvälistä oikeutta kohtaan ja että Venäjän Ukrainan separatisti-maakunnille monin tavoin antama tuki on vähintäänkin huonoa ja vastenmielistä politiikkaa kyseenalaistaessaan Ukrainan valtion suvereniteetin eli sen kansallisen itsemääräämisoikeuden.
Tämän takia Suomi ja Ruotsi olisivat tuskin voineet olle osallistumatta lännen (sekä Naton että EU:n yhtäläisesti määräämään) pakotepolitiikkaan. Molemmat maat ovat kuitenkin viestineet pitävänsä Venäjän olemassaoloa pysyvänä ja positiivisena geopoliittisena tosiasiana ja pitävänsä periaatteessa tärkeänä, että Venäjä voisi mahdollisimman pikaisesti palata täysimääräiseen kansainväliseen yhteistyöhön sekä talouden alalla että että kaikilla muillakin aloilla, joista kiireellisintä on tietysti osallistuminen ilmaston lämpenemisen ja luonnon monimuotoisuuden katoamisen torjuntaa.
Voidaanko Venäjä saada katsomaan maailmaa – edes kokeeksi – Suomen ja Ruotsin kansainvälisen politiikan silmin? Siinä sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole vain toivottavaa, vaan se on maailman YK-perustaisessa kansainvälisessä järjestyksessä asioiden luonnollinen järjestys.
Minusta sitä kannatta ainakin yrittää. Venäläiset itse ovat joitakin vuosia sitten itse esittäneet ajatuksia Euroopan – ja ehkä laajemminkin globaalin – turvallisuusjärjestelmän uudistamisesta. Uudistamisen ainoa kaikille hyväksyttävä suunta voi olla vain kaikkien turvallisuuden lisääminen ja kaikkien taloudellisen tasa-arvoisuuden lisääminen. Uudistaminen ei siis voi merkitä YK:n peruskirjan normiston heikentämistä, vaan sen vahvistamista.
YK-universaalisuus merkitsee valtioiden näkemistä pysyvinä toimijoina, joiden suvereenisuutta ei aseteta kyseenalaiseksi. Siltä pohjalta globaalin turvallisuuden ja kestävän kehityksen edistäminen ei ole ongelmatonta, sillä globaali ihmisoikeus-normisto ja esim. yhtäläiset maailmanlaajuisesti edellytetyt kaupankäynnit normit voivat joutua törmäyskurssille kansallisen suvereeniteetin kanssa.
Niin epätodennäköiseltä kuin tällä hetkellä saattaakin tuntua, Venäjä tulisi temmata mukaan ideoimaan tällaisia ajatuksia. Se voisi olla keskeinen osa Ruotsin ja Suomen ”prosessia”. Silloin tuo prosessi ei tähtäisi vain Suomen ja Ruotsin asevaraisen turvallisuuden vahvistamiseen maidemme puolustusvoimien pelote-voimaa lisäämällä, vaan Euroopan ja maailman yhteisen ei-sotilaallisen turvallisuuden lisäämiseen kaikkia hyödyttävin sopimusjärjestelyin.
Toivon siis ”prosessilta” kunnianhimoa, joka ei tähtää ainoastaan Suomen ja Ruotsin asevaraisen turvallisuuden vahvistamiseen, vaan yleisempiin eurooppalaisiin tavoitteisiin, joissa Venäjälle itselleen avautuu perspektiivi ottaa terveen itsetuntoisesti haltuunsa luonteva paikka eurooppalaisten kansakuntien perheessä.