Tuoreessa le Monde diplomatique & Novaja Gazeta lehdessä (mondediplo.fi) on vapaan toimittajan Pentti Sainion artikkeli, jossa hän ottaa kantaa parhaillaan työn alla olevaan projektiin korvata ilmavoimien vanhat hävittäjät uusilla.
Artikkelissa on paljon taustatietoa nykyisen kaluston hankintapäätöksen erilaisista kiemuroista. Niistä hän on tainnut kirjoittaa kirjankin (Armeijan hukatut miljardit, INTO 2016). Hän on kirjoittanut toisenkin kirjan, joka liittyy aihepiiriin (Minne Suomi pommittaa, INTO 2018). En ole lukenut kumpaakaan noista kirjoista, mutta olen tutustunut hänen pariin muuhun kirjaansa ja tullut vakuuttuneeksi, että hän on erittäin varteenotettava Suomen puolustusvoimien kalustohankintojen kriitikko.
Tuoreessa Diplon artikkelissa Sainion argumentti on, että suunnitellun 64 hävittäjän hankinta on Suomen puolustuksen kannalta hukkainvestointi. Niin sanottua torjunta-kykyä saisi paljon enemmän kymmenesosalla hävittäjien hinnasta, jos varojen kymmenesosalla hankittaisiin maasta laukaistavia torjuntaohjuksia.
Varsin arvovaltaisiin sotilaallisiin lähteisiin viitaten hän sanoo lisäksi, että hävittäjät ovat nyt jo vanhanaikainen taisteluväline; nykyaikaa ovat maasta ohjattavat lennokit – ja tietysti erilaiset raketit. Hänen rankka argumenttinsa on, että hävittäjä-lentokone on hyökkäysase, ei puolustusase. Suomi ei tarvitse puolustukseensa hyökkäysaseita.
Artikkelin kolmas kritiikki koskee suunnitellun hankinnan hintaa. Hän ennakoi, että se tulee olemaan huomattavasti suurempi kuin julkisuudessa esillä olleet luvut, etenkin jos otetaan huomioon koneiden kaikki koko elinkaaren aikaiset koulutus-, palkka-, aseistus- ja huolto-kustannukset. Hän perustelee väitettään varsin uskottavasti niillä käyttö- ja hankinta-kustannuksilla, joita on maksettu nykyisistä hävittäjistä. Luvut ovat järkyttävän suuria.
Artikkelin argumentit ovat siinä määrin perustellun tuntuisia, että hänen kehotuksensa pitää hankinta-asiassa kunnollinen tuumaustauko, tuntuu erittäin viisaalta. Hän sanoo myös, ettei nyky-kaluston uusimiselle ole kiirettä; se toimii hyvin vielä vuosia. Siinäkään mielessä ei siis ole tarvetta kiirehtiä.
Olen itse poliittinen pasifisti. Olen siinä ominaisuudessa ollut mukana perustamassa Sadankomiteaa ja olen toiminut pitkään Suomen Rauhanliiton puheenjohtajana. Hyvin yksinkertainen määritelmä poliittisesta pasifismista on, että se pitää tärkeämpänä edistää rauhaa kuin varustautua sotaan. En siis ole samaa mieltä lentävästä lauseesta ”Jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan”, varsinkaan jos uskotaan, että sotaan varustautuminen (ns. uskottava pelote) on ainoa keinoa edistää rauhaa.
Viime vuosisadan hirvittävien maailmansotien seurauksena synnytettiin ensin Kansainliitto ja sitten toisen maailmansodan jälkeen sen seuraajaksi Yhdistyneet Kansakunnat. YK:n peruskirjan mukaan (luojan kiitos!) sodan aloittaminen toista valtiota vastaan muussa kuin puolustustarkoituksessa on rikos kansainvälistä oikeutta vastaan. Jos valtio joutuu hyökkäyksen tai aseellisen painostuksen kohteeksi, sen tulee YK:n peruskirjan mukaan – samalla kun ryhtyy puolustus-toimiin – alistaa tapaus välittömästi YK:n turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi. Kaikki maailman valtiot ovat YK:n jäseniä, ja jäseninä ne ovat sitoutuneet näiden sääntöjen luomaan kansainväliseen järjestykseen.
YK:n peruskirja siis tavoittelee – analogisesti! – sitä tilaa globaalisti, jossa useimmat kansallisvaltiot ovat nykyisin: hallituksella on voiman käytön monopoli. Kansallisvaltioissa tämä voiman käytön hillitseminen on ollut menestystarina jo muutaman sadan vuoden ajan. Kylmän sodan aikana monet ihmiset alkoivat uskoa, että samaan ollaan pääsemässä globaalisti – varsinkin kun ydinaseiden olemassaolo teki paikallista suurempaan sotaan ryhtymisestä selvästi globaalin itsemurhan.
”Paikallista suurempaan”? Me tiedämme kaikki, että toisen maailmansodan jälkeen on ollut jatkuvasti jossakin paikallisia sotia. Ne ovat olleet pääsääntöisesti sisällissotia, erittäin harvoin valtioiden välisiä sotia. On oleellista ymmärtää, että ne kaikki ovat olleet – ja ovat – YK:n ja YK:n turvallisuusneuvoston ”syynissä”. Rauhanvälitys, rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta ovat tämän ”syynin” takia tulleet tutuiksi osiksi sanastoamme. YK:lla ei ole mitään omaa asevoimaa; kaikki rauhanturva- ja kriisinhallinta-projektit ovat kansainvälisiä hankkeita, jotka YK (tai YK:n mandaatilla jokin suurvalta) organisoi, turvautuen rauhanturvaajien rekrytoinnissa kansallisvaltioihin ja niiden puolustusvoimiin.
Skeenaario tulevaisuuteen: Maailmassa ei tulla koskaan pääsemään kokonaan irti voiman käytöstä, mutta poliisi-luoteinen voimankäyttö – jota rauhanturva- ja kriisinhallinta toiminta edustavat – tulee olemaan yhä legitiimimpi osa kansainvälistä järjestystä aivan samoin kuin voimankäytölle on tapahtunut kansallisvaltioissa.
Jo muutaman vuosikymmenen ajan on myös ymmärretty, että paikallisen kriisinhallinnan tulee olla ensisijaisesti siviilikriisinhallintaa: siis auttaa sisällissodan repimää maata rakentamaan sellaisia insituutioita, jotka edistävät rauhaa ja ihmisten hyvinvointia maan sisällä ja tekevät mahdolliseksi eri kansanryhmien välisen rauhanomaisen arjen.
Miten tämä kaikki liittyy Sainion artikkeliin ja suunnitteilla olevaan hävittäjien hankintaan? Mielestäni melko monella tavalla.
Tärkein kysymys on, minkälaiseen turvallisuuteen panostamme? Ase-varaiseen vai yhteistyö-varaiseen? Suomi ei ole valtiona ollut huono yhteistyö-varaisen turvallisuuden edistäjä. Suomalaiset rauhanturvaajat ovat jo vuodesta 1956 alkaen olleet jopa kansallisen ylpeyden aihe. Meiltä on löytynyt myös taitavia ja menestyneitä rauhanvälittäjiä kuten Martti Ahtisaari ja Pekka Haavisto.
Mutta. Esimerkiksi kehitysyhteistyön määrärahoissa on jatkuvasti pihistelty. Meillä olisi varaa kansainvälisesti asetettuun tavoitteeseen 0,7% BKT:sta. Emme ole vielä koskaan olleet siinä prosenttiluvussa. Kehitysyhteistyö oikein kohdistettuna on kuitenkin erittäin tehokasta ennalta ehkäisevää rauhanturva-toimintaa.
Kehitysyhteistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen ja niiden kattojärjestön KEPA:n saama tuki on vaatimatonta. Ns. rauhantyön määräraha, jolla autetaan rauhanjärjestöjen toimintaa, on kaikissa budjeteissa ollut suorastaan mikroskooppisen pieni.
Oikean logiikan tulisi kulkea näin: Jos meillä on varaa pitää yllä armeijaa, joka on panostus pelotteeseen perustuvaan aseelliseen turvallisuuteen, niin meillä tulisi olla varaa panostaa kunnolla myös yhteistyö-varaiseen turvallisuuteen. Nykyisellään epäsuhta tässä vertailussa on järkyttävän suuri.
Yhteistyö-varaisen turvallisuuden keinot ovat todistetusti ja näyttävästi toimineet suorastaan erinomaisesti toisen maailmansodan jälkeen (jopa ns. jäätyneiden konfliktien tapauksissa, koska niissä tappaminen on loppunut kokonaan tai on erittäin vähäistä, eivätkä useat niistä ole enää suuri kansainvälinen riski).
Jos koko tämä problematiikka yhteistyö-varaisen ja ase-varaisen turvallisuuden edistämisen ja niihin panostamisen välillä nousee nyt vakavaan keskusteluun, ja siitä tehdään oikeat johtopäätökset, niin hävittäjien hankinnasta syntynyt keskustelu tekee suuren palvelun tervejärkiselle turvallisuuspoliittiselle ajattelulle.
Entä Sainion kriittiset huomautukset? Hän väittää, että ase-varaista turvallisuutta saa paljon enemmän vähemmällä rahalla, jos panostetaan ohjuksiin ja lennokkeihin. Kun tähän väitteeseen lisätään hänen kysymyksensä, mihin Suomi tarvitsee hyökkäysaseita, ollaan todella visaisen problematiikan äärellä. Entistä visaisemmaksi sen tekevät hankintaan liittyvät ulkopoliittiset argumentit ja perustelut.
On oleellista ymmärtää, että kaikessa sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvässä ollaan vahvasti tekemisissä mytologian kanssa, koska siinä ollaan tulevaisuuden mahdollisuuksien ja tulevaisuuden mahdollisten liittoutumien maailmassa. Tässä kohdassa on viisasta säilyttää pää kylmänä. Mahdollisuudet eivät ole todennäköisyyksiä. Mahdollisuuksilla voidaan perustella vaikka kuinka kalliita hankintoja, sillä mahdollisuuksien maailman on rajaton. Jos yritetään ajatella todennäköisyyksillä, ollaan realistisemmalla pohjalla. Mutta todennäköisyyksienkin ennakointi on tulevaisuuteen katsomista. Ilman kristallipalloa se on vaikeata, enkä tunne ketään, jolla olisi sellainen kristallipallo, josta näkee tulevaisuuden (lapsena tosin näin tivolikojuissa mummoja, joilla oli sellainen kristallispallo).
Poliittisen pasifistin näkökulmastani katsoen nykyisin suurin tai ainakin suuri osa siitä panostuksesta, jolla Suomi pitää yllä sotilaallista pelotettaan, on kyseenalainen sijoitus. Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että hävittäjä-hankinta on erittäin kyseenalainen panostus. Kun joka tapauksessa ollaan mytologian maailmassa, kannattaa miettiä tarkkaan, minkä viestin lentokoneiden hankinta tai sen vaihtoehtona ohjusten hankinta lähettävät ulkomaailmalle.
Jos hankinnasta luopumalla voidaan a) rahoittaa kunnolla yhteistyö-varaista turvallisuutta ja sen keino-valikoimaa ja b) voidaan rahoittaa korona-tilanteen takia joka tapauksessa runsaasti velkaantuvaa valtiotamme, niin minusta tuntuu, että Sainion ehdotukseen kannattaisi tarttua.
Eli lykätään hankintapäätöstä ja ajatellaan vielä kunnolla läpi kaikki hankintaan liittyvät seikat.