Robert Kuttner päättää kirjansa Can Democracy Survive Global Capitalism? (Norton 2018, 360 s.) dramaattiseen tiivistelmään. Teen siitä tähän suomennoksen, koska se tarjoaa mahdollisuuden sekä ymmärtää Kuttnerin ajattelua, että käydä sen pohjalta keskustelua.

” On oltava optimisti uskoakseen, että uusi demokraattinen liike kykenee torjumaan sekä yritysten toiminnan ääri-ilmiöt että niihin kohdistuvan uusfasistisen reaktion; ja uskoakseen, että on olemassa sosiaalisen talouden muotoja, jotka voivat osoittautua yhtä kestäviksi, joustaviksi ja poliittisesti ankkuroituneiksi kuin ne, jotka saatiin aikaan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Mutta kannattaa muistaa, että oli oltava optimisti kyetäkseen kuvittelemaan muuta kuin tuhon vuonna 1940, jolloin Britannia oli yksin Hitleriä vastassa ja Amerikka horjui kahden vaiheilla.

Jossakin suhteessa julkisen ja yksityisen toisiinsa liittävä yhdistelmä-talous on kuin sekoittaisi öljyä ja vettä. Kapitalistiset osat yrittävät jatkuvasti palauttaa kaiken takaisin markkina-hyödykkeiksi. Koska rahalla voi ostaa kaikkea muutakin, varakkaat ihmiset yrittävät jatkuvasti ostaa poliittista vaikutusvaltaa. Kuitenkin historia osoittaa, että yhdistelmä-talous toimii paremmin kuin sekä komentotalous että sääntelemätön markkina. Julkisten instituutioiden haaste on olla yhtä kestäviä ja uusiutumiskykyisiä kuin ovat taloudelliset instituutiot; ja kyetä mobilisoimaan kansalaisten demokratian potentiaalinen voima pitämään rahoitusmarkkinat niiden aidossa roolissa muun talouden palvelijana.

Tämän päivän kapitalismi on sekä epädemokraattista että demokratian vastaista. Sellainen kapitalismin jälkeinen demokratia, joka kehittää sosiaalisen talouden uusia muotoja, voi säilyä ja menestyä. Se voi tuntua epätodennäköiseltä, mutta se on ainoa mahdollisuutemme.”

Kuttner siis liittyy siihen taloushistorioitsijoiden ja yhteiskuntateoreetikoiden jatkuvasti kasvavaan joukkoon, joka näkee toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet hyvinvointivaltioiden rakentamisen kulta-aikana. Se päättyi tultaessa 80-luvulle, jolloin siirryttiin uusliberalismin ja globaalikapitalismin hegemoniaan.

Miksi Kuttner sanoo kirjansa viimeisessä virkkeessä, että ”paluu” tuon kulta-ajan yhteiskuntafilosofian hegemoniaan voi tuntua epätodennäköiseltä? Se on viittaus ennen kaikkea sosiaalidemokraattiseen Wolfgang Streeckiin, jota Kuttner pitää loistavana hallinnon ja talouden vertailevan tutkimuksen harjoittajana, mutta joka kapitalismin selviytymismahdollisuuksien suhteen on erittäin pessimistinen. ”Tai ei ehkä edes tarpeeksi pessimistinen”, napauttaa Kuttner, sillä: ”Kapitalismin tosiasiallinen historia – toisin kuin muodikas uusmarxismi esittää – kertoo sen hämmästyttävästä sopeutumiskyvystä.”

Mihin Kuttner viittaa sanoessaan, että ”tämän päivän kapitalismi” on sekä epädemokraattista että demokratian vastaista? Ymmärtääkseni kahteen asiaan: yhtäältä rahoitusmarkkinoiden toimintaan, mikä sääntelemättömänä aiheuttaa vuoden 2008 kaltaisia talouskriisejä (ja romahduksia, joista luottolaitokset viimekädessä pelastetaan ”veronmaksajien” varoilla) ja toisaalta ylikansallisten yhtiöiden toimintaan (joiden tuotannollisen toiminnan ulkoistukset halpatyövoiman maihin saavat kehittyneissä maissa aikaan trumpismia ja muita protofasistisia liikkeitä).

Kuttnerin yhteiskunta-analyysi ja myös hänen ”pelastusohjelmansa” ovat hyvin samankaltaisia kuin Bernie Sandersin, jonka ajatukset ovat luettavissa suomeksi hänen kirjastaan Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus (Into 2018, 434 sivua). Miesten ero on siinä, että Sanders on poliitikko ja Kuttner on tutkija. Heidän kirjansa täydentävät hämmentävän hyvin toisiaan.

Kuttner, samoin kuin Sanderskin, selviää hyvinvointivaltio-politiikan syntyhistorian kuvauksessaan ilman viittauksia kommunismiin ja ns. reaalisosialismiin. Hän pohjaa hyvinvointivaltio-ajattelun selityksen Franklin Delano Rooseveltiin ja John Maynard Keynesiin, sekä erittäin paljon rintamamiesten luokkarajoja rikkoneisiin toveruuden kokemuksiin ja ammattiyhdistysliikkeen nousuun vahvaan asemaan. Tämä tarkastelutapa on minusta realismia. Siinä legendassa, joka nojaa porvarit pehmittäneeseen Neuvostoliiton pelkoon, on minusta aina ollut liikaa kommunismin apologiaa.

Toisin kun Sanders, Kuttner selviää omassa tarinassaan ilman sosialismin käsitettä. Mutta eipä Sanderskaan tuota käsitettä avaa. Hän vain kertoo jo nuorena poikana assosioituneensa Amerikan sosialistisiin liikkeisiin ja kutsuu itseään edelleen ylpeästi sosialistiksi (ja samalla implisiittisesti poliittista ohjelmaansa, jolle on omistanut puolet kirjastaan, sosialismiksi).

Mielestäni Sanders on tehnyt vasemmistolaiselle yhteiskunnalliselle ajattelulle suurenmoisen palveluksen ”rehabilitoimalla” sosialismin käsitteen länsimaiden yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun. Kuttnerin kirja olisi hyötynyt suuresti, jos hän olisi tehnyt samoin. Mutta silti olisi jäänyt keskusteltavaa. Amerikkalaisen vasemmiston virtaviivainen ratkaisuhan on ollut kutsua sitä, mitä oli Neuvostoliitossa kommunismiksi ja sitä, mitä oli ja on Pohjoismaissa sosialismiksi.

Minun suositukseni on, että käsite sosialismi otetaan aktiiviseen uusiokäyttöön, mutta vain yhteiskuntapoliittisen filosofian nimenä, jolloin se asettuu samaan käsite-avaruuteen kuin sana liberalismi. Minä en siis kutsuisi amerikkalaiseen tapaan pohjoismaiden, demokratiaan ja hyvinvointivaltioon nojaavaa, yhteiskuntaa sosialismiksi. Sitä filosofiaa ja politiikkaa, joka haluaa siltä pohjalta kehittää yhteiskuntaa, kutsun sen sijaan sosialismiksi. Olen itse sosialisti juuri tässä merkityksessä.

Viime kädessä sosialismi on liberalismin ylittävä, mutta sen pohjalta kehittynyt yhteiskunta-teoreettinen filosofia, joka nojaa 1) tietoisuuteen ihmisten jatkuvasti lisääntyvästä keskinäisestä riippuvuudesta, 2) arvon työhön perustuvaan teoriaan, 3) ihmisten tasa-arvoon ja 4) demokratiaan. Kohta 1 on tosiasian tunnustamista. Kohdat 2, 3 ja 4 ovat eettisiä valintoja.

Kuttnerin ja Sandersin kirjojen lukemisen perusteella minusta näyttää, että progressiivisella vasemmistolla ei ole suuriakaan vaikeuksia päästä periaatteelliseen yksimielisyyteen rahoitusmarkkinoiden sääntelyn tarpeesta. Paljon hankalampi on kysymys kapitalismin globaalista toiminnasta. Sillä totta on sekin, että kehitysmaiden teollistumisen on tapahduttava; ja sitä ripeämmin se tapahtuu, mitä enemmän kehitysmaat voivat hyötyä kehittyneiden maiden markkinoista.

Ainoan ratkaisun näyttää tarjoavan sellainen ajattelutapa, jossa valtioiden suvereenisuudella aletaan tarkoittaa yhä enemmän vain niiden hallinnollista suvereenisuutta ja vastuuta omalla alueellaan universaalisti sovittavien normien toimeenpanosta, noudattamisesta ja valvonnasta. Maailmaa – ja sen kaikkia yhteiskuntia – voidaan kutistuneella maapallollamme kehittää vain universaalien pelisääntöjen pohjalta. Tämän takia YK, muut kansainväliset järjestöt ja instituutiot ovat avainasemassa. Mutta myös kansallisvaltioiden aseman ja itsetunnon on vahvistuttava nimenomaan ”hyvinvointivaltiollisessa” merkityksessä.

Sekä Kuttnerin että Sandersin mörkö meidän ajassamme on pakolaisuuden ja teollisuuden karkaamisen synnyttämä populismi. Molemmat miehet näkevät ilmiön samankaltaisuuden maailmansotien välisen ajan fasismiin. Mörkö on todellinen. Eikä sille ole nationalistisia ratkaisuja. Ilmastonmuutoksen torjunta ja maapallon asuttavana säilyttäminen edellyttävät valtioiden globaalia yhteistyötä ja sitoutumista yhteisiin pelisääntöihin. Maapallon säilyttäminen – ja kehittäminen – sosiaalisesti asuttavina demokratioina edellyttää globaalin vasemmistolaisen tietoisuuden ja sen pohjalta nousevan määrätietoisen poliittisen toiminnan syntyä.