EU-vaalit ovat taas lähestymässä ja valtamediat ovat nostattamassa vaalikiimaa. Kiinnostus vaaleja kohtaan on kuitenkin lähellä nollaa sekä äänestäjillä että puolueilla. Olisi yllätys, jos äänestysaktiivisuus ylittäisi edelliset parlamenttivaalit. Silloin uurnilla kävi alle 43 prosenttia äänioikeutetuista, Suomessa vain 39 prosenttia.
Kun Suomea oltiin viemässä EU:n jäseneksi, valtamediat kuten Hesari lupaili liittymisen tuovan taloudellista kasvua ja tietenkin uusia kaivattuja työpaikkoja. Toisin kuitenkin kävi.
Suomi vietiin tuolloin väkisin EU:n jäseneksi Hesarin silloisen omistajan Aatos Erkon manipuloimana. Hesari on johdonmukaisesti aina yksipuolisesti tuonut esille EU:n tuomia ”etuja” Suomelle. Kun taloudellista kasvua ei tullutkaan EU-maille, sitä on ylistetty rauhanliikkeenä ja muistutettu suomalaisia ”ryssänpelolla”.
Esimerkiksi Hesari on ”unohtanut” täysin, että 80-luvulla, jolloin Suomi ei ollut vielä EU:n eikä Rahaunionin jäsen, Suomen talous kasvoi 2-3 kertaa nopeammin kuin EU-maiden keskiarvo (vieläkin voimassa olevalla) ETA-sopimuksella. Suomea nimitettiin tuolloin jopa ”Euroopan Japaniksi”.
Hesari ja Erkko ajoivat Suomea EU:n jäseneksi väkisin, ja Erkko painosti muidenkin valtamedioiden toimitusjohtajia samaan rintamaan. Myöhemmin Kauppalehden silloinen päätoimittaja Lauri Helve ja MTV:n toimitusjohtaja Pekka Karhuvaara ovat katuneet osallistumistaan tähän valtamedian masinoimaan epädemokraattiseen toimintaan.
”Sitoutumaton” Hesari manipuloi väkisin Suomen EU-jäseneksi.
Nyt kun Euroopan Unioni ei ole toteuttanut lupauksiaan ja on muutenkin hajoamistilassa, jopa Hesari on hiljalleen kääntämässä takkiaan. Sen pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio kirjoitti juuri kolumnin otsikolla ”EU-vaalit eivät vastaa muutoksen toiveeseen”.
Hän kirjoitti: ”Euroopan Unioni edusti muutosta kymmeniä vuosia sitten: se muutti levottomuutta rauhaksi. Nykyään unioni kokonaisuutena ei edusta äänestäjien silmissä muutosta missään asiassa, se takaa vain vanhan menon jatkuvuuden.
EU on piirtynyt – populistien näkemyksissä myös tietoisesti piirretty – muutosten vastustajaksi, ulkopuoliseksi vallaksi, joka on vaikeuttanut muutoksia: se tuntuu tarjoilevan jäsenmaiden arkeen huonosti sopivia säädöksiään ja kansallisia budjetteja koskevia rajoituksiaan”.
Rautio jatkoi: ”Kiinnostus vaaleja kohtaan on kuitenkin lähellä nollaa sekä äänestäjillä että puolueilla. Olisi yllätys, jos äänestysaktiivisuus ylittäisi edelliset parlamenttivaalit”.
Alun alkaen EU:ssa oli professori Vesa Kanniaisen mukaan paha valuvika. EU-maat olivat niin erilaisessa kehitysvaiheessa. Kun yritettiin korjata yhteisellä rahalla eri valuuttojen heilahteluja, tilalle tuli velkojen heilahtelut. Euron kurssi määräytyi Saksan talouskehityksen mukaan.
Jäsenmaiden eriytyminen tarkoittaa sitä, että vahvat maat saavat vientiteollisuudelleen merkittävää hyötyä aliarvostetusta valuutasta. Kansainvälisen valuuttarahaston asiantuntija Paul Mills on muistuttanut, että vuosina 1999-2008 ”saksalainen euro” oli noin 20 % aliarvostettu ja ”espanjalainen euro” noin 50 % yliarvostettu.
Hänen mukaansa Saksa hyötyi tilanteesta vuosina 2002-2015 yhteensä arviolta 1500 miljardia euroa. Tällaisen epätasapainon takia talouskriisi kohtasi kovimmin heikompia maita, eli eurojäsenyys kasvatti ongelmaa.
Elintasoerojen kasvun lisäksi euroalueen vitsauksena on sisäinen pääomapako, joka on jatkunut lähes keskeytyksettä viimeiset 10 vuotta finanssikriisistä lähtien. Pääomat suuntautuvat Saksaan ja muihin turvallisiksi katsottuihin maihin, mikä heikentää periferiamaiden tilannetta entisestään.
Näin on myöntänyt kokoomuksen entinen meppi Eija-Riitta Korhola ja hän on todennut Euroopan vapausmekanismista (EVM) seuraavasti: ” EVM ei ole virallinen EU-instituutio, vaan se on jäsenvaltioiden välinen yhteinen järjestely, pääomitettu kansainvälinen rahoituslaitos”.
Saksa on määrännyt EU:n toimintaehdot ja se kyllä näkyy muiden EU-maiden kasvuluvuissa.
Euroopan Unioni ei ole onnistunut – lupauksistaan huolimatta – siivittämään talouskasvua ja poistamaan työttömyyttä. Silti Euroopan unioni on vielä toistaiseksi yksi maailman suurimmista markkinoista. Sillä olisi ainakin teoriassa mahdollisuus vaikuttaa kansainvälisiin talouden pelisääntöihin – jos olisi haluja..
EU:n kasvuvauhti on kuitenkin hitaampaa kuin kilpailijoilla: kun EU:n talouden koko vuonna 2007 oli 13,0 biljoonaa euroa, vuonna 2017 se oli 15,3 biljoonaa euroa. Yhdysvaltojen talouden koko on kasvanut samassa ajassa 10,6 biljoonasta eurosta ja 17,2 biljoonaan euroon.
Vuonna 2007 maailman sadan suurimman yrityksen joukossa oli 42 eurooppalaista yritystä, vuonna 2017 enää 28. Amerikkalaisten yritysten osuus nousi 34:stä ja 37:ään. Kiinalaiset harppasivat kolmesta 19:ään. Kiina jatkaa markkinaosuuksien rohmuamista edelleen ja Yhdysvallatkin on kohta hätää kärsimässä.
Finanssikriisin jälkeen kaupankäynnin kasvu on hiipunut prosentin tuntumaan.
Euroopan talouskasvu ja kaupankäynti on jämähtänyt pahemman kerran. Britannia teki yllättäen brexitit ja työttömyys, eriarvoisuus ja köyhyys ovat vain lisääntyneet ja kansalaisten ostovoima on koko ajan hiipunut.
Ei ihme, että kansalaiset ja keltaliivit ovat kaduilla ja kansalaisten luottamus on juhlapuheista huolimatta kadonnut. Kaikki yrittävät työntää maahanmuuttajia toinen toisilleen.
Kauppatieteitten tohtori Erkki Laukkanen on osuvasti luonnehtinut EU:n nykyistä tilaa. ”Sosiaalinen Eurooppa on myytti. Keskustelu EU:n tilasta ja tulevaisuudesta on täynnä myyttejä. Yksi niistä on myytti sosiaalisesta Euroopasta. Mitään sellaista ei ole tarjolla. Ei nyt, eikä kevään EU-parlamenttivaalin jälkeen.
Riski syrjäytymisestä EU-maissa on kasvanut rajusti.
Ero todellisen ja sosiaalisen, ay-liikkeen ja vasemmiston tavoitteeksi asettaman Euroopan välillä on suurempi kuin koskaan. Silti vaaleista toiseen toistuu outo näytelmä, jossa sosiaalinen Eurooppa esitetään mahdollisuutena, joka olisi vain edistyksellisten voimien vaalituloksesta kiinni. – No, ei varmasti ole, totesi Laukkanen.
Keskusta-vasemmiston tunnus ”enemmän Eurooppaa” ei tarkoita nykyistä sosiaalisempaa Eurooppaa vaan nykyisten uusliberalististen toimintaperiaatteiden laajentamista ympäristö- ja turvallisuuspolitiikan alueille. Se, että sosiaalinen Eurooppa taas tässä yhteydessä mainitaan, kielii pahasta perspektiiviharhasta.
On tärkeä huomata, että tämä harha ei ole mikään uusi ongelma. Tarina sosiaalisesta Euroopasta on ollut olennainen osa EU-integraation kehitystarinaa. Ilman sitä ja sen poliittista välineellistämistä monet huippukokoukset olisivat päätyneet umpikujaan jo kauan sitten.
Sekä sisämarkkinat 1980-luvulla että talous- ja rahaliitto 1990-luvulla ostettiin antamalla ymmärtää, että nämä askeleet itsessään poikivat niin paljon rahaa, että siitä kyllä riittää myös sosiaalisen Euroopan synnyttämiseen. – No, näin ei ole käynyt”, toteaa Laukkanen.
”Mitä syvemmälle integraatiossa on menty, sitä ohuemmaksi ja pirstaleisemmaksi EU:n sosiaalinen ulottuvuus on tullut. Vuonna 2008 alkanutta finanssijohtoisen kapitalismin lamaa on hoidettu sosiaaliturvaa leikkaamalla (myös Suomessa). Samalla erot EU:n ydin- ja reunamaiden välillä ovat dramaattisesti kasvaneet.
Lapsiköyhyys on vain pahentunut EU-maissa
Tuotannontekijöiden vapaa liikkuvuus on johtanut sosiaaliseen dumppaukseen. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen suosiollisella avustuksella firmat voivat tuoda työntekomaahan salailevia ja maan oman säännöstön kanssa ristiriidassa olevia normeja, kuten työehtoja, tykittää Laukkanen.
”Valtionavun kieltävä kilpailulainsäädäntö on tehnyt julkisesta sektorista palvelujen tilaajan. Tuotanto kilpailutetaan markkinoilla. Jos jokin menee pieleen, vastuu on aina tilaajalla. Tuottaja sen sijaan voi haastaa tilaajan markkinatuomioistuimeen perustein, joilla ei ole mitään tekemistä yleisen edun kanssa (aivan kuten vapaakauppasopimuksissa).
Nyt 2010-luvulla kehitellyn uuden taloushallinnon myötä EU:n kilpailulainsäädäntöä on ryhdytty soveltamaan myös jäsenvaltioiden päätettävissä oleviin asioihin. Tämä ’uusperustuslaillisuus’ mitätöi varsin tehokkaasti sen ’läheisyysperiaatteen’, johon vielä 2000-luvun alussa uskottiin. – Ihan kaikessa hiljaisuudessa”, totesi Laukkanen.
Kun Paavo Lipposen hallitus murahdusten kera ajoi väkisin Suomea Euroopan Unioniin, jopa Vasemmistoliitto oli hyväksymisen kannalla vaikka melkein puolet sen edustajista vastustikin jäsenyyttä.
Valtamediat propagoivat tuolloin yksituumaisesti EMU:n puolesta.
Alun alkaen Euroopan Unioni oli pääoman ikioma salainen hanke. Siitä kertoi paljon myöhemmin ansiokkaasti toimittaja Jaana Kiven valaiseva kirja: ”Bryssel myyty” (2016). Siitäkään kirjasta ei löytynyt Hesarin arkistoista ”jostakin syystä” yhtään mainintaa. Tiedonvälityksessähän tärkeintä on vaikeneminen.
Googlasin Hesarin aikakoneella, enkä saanut hakusanoilla ”Jaana Kivi” ja ”Bryssel myyty” yhtään osumaa. Ylestä sentään löytyi toimittaja Tapio Pajusen ansiokas haastattelu Kivestä ja Brysselin lobbareista.
Jaana Kivi kuitenkin savustettiin Ylestäkin pihalle silloisen päätoimittaja Atte Jääskeläisen toimesta, kun hän oli uskaltautunut kritisoimaan omassa ohjelmissaan EU:n silloin käsittelemiä vapaakauppasopimuksia – ja pääomien vapauden kritisointi ei ole sallittua Hesarissakaan. Jopa silloinen ulkomaankauppaministeri Alexader Stubb yritti vaientaa Kiveä.
Kivi jatkoi kirjassaan: Salaista EU:n perustamishanketta veti aikoinaan yritysten ylläpitämä lobbausjärjestö European Roundtable of Industrialist (ERT). Se kokoontui ensimmäisen kerran Pariisissa jo vuonna 1983. Silloin jo luonnosteltiin Reshaping Europe -raportti. Raportin laatijoina oli kolme monikansallisen yrityksen toimitusjohtajaa: Wisse Dekker (Philips), Jerome Monod (Lyonnaise des Eaux, ranskalainen jättiyhtiö), Pehr Gyllenhammar (Volvo).
Yritysten tavoitteena oli ajaa vapaata kilpailua Euroopan markkinoille, mutta samalla hallita Euroopan laajuista infrastruktuuribisnestä mahdollisemman vähällä jäsenvaltioiden poliittisella kontrollilla.
Kolme merkittävää toimitusjohtajaa olivat istuneet alas ja kirjoittaneet raportin, joka oli hyvin yksityiskohtainen suositus siitä, kuinka Euroopan kasvukuvaa tulisi muuttaa monikansallisten yritysten eduksi.
ERT:n johtomiehillä oli sama vihollinen kuin EU:n oikeistolaisilla poliittisilla puuhamiehillä: Kaupan esteet ja markkinoiden sääntely. Se on mahdollistanut yritysten mahtavilla voitoilla myös pörssikeinottelun.
Euroopan pörssikurssit vaisuimpia, voitot ovat menneet muualle.
Jo vuoden 1985 Luxemburgin EU-huippukokouksen jälkeen viesti Euroopalle oli selvä: ”Tulevaisuudessa tullaan hyväksymään yhteinen markkina-alue, rahaliitto, infrastruktuuriprojektit, joustavat työmarkkinat, sääntelyn purkaminen, julkisten palveluiden supistaminen sekä säästötoimenpiteet – niistähän olemme saaneet viime vuosina ”nauttia” Suomessakin.
ERT:n (Euroopan pyöreän pöydän klubi) puheenjohtajana myös Jorma Ollila jätti sormenjälkensä EU:n kilpailukykypolitiikkaan. Jäseninä myös Antti Herlin (Hesarin suuromistaja ja lehden nykyisen linjan määrittäjä), Risto Siilasmaa, Henrik ja Casimir Ehrnrooth, Simo Vuorilehto jne.
ERT:n mielestä ”jäykät työmarkkinat ovat syynä Euroopan työttömyysongelmiin. Nämä jäykkyydet sisälsivät ERT:n mukaan myös sosiaaliturvan ja liian korkeat ja kasvua alaspäin vievät palkat”.
ERT ja komissio loivat yhdessä kilpailukykyyn erikoistuneen asiantuntijaryhmän, joka neuvoi ja opasti komissiota poliittisissa linjauksissa. Vuonna 1993 Delorsin komissio julkaisi esityksen EU:n kasvusta, kilpailukyvystä ja työllisyydestä.
Kun teollisuus, bisnes ja finanssimarkkinat ovat saaneet vallan määrittää, mitä kilpailukyky on, ne ovat samalla saaneet itselleen vapaat kädet kasvattaa lisäarvoaan kilpailukyvyn nimissä. ERT:n lobbausargumentti väittää, että yhteisen markkina-alueen kautta lisätään investointeja ja tuotantoa ja näin saadaan uusia työpaikkoja – näin ei lupauksista huolimatta kuitenkaan ole käynyt.
EU-maiden investoinnit ennen finanssikriisiä alhaisemmalla tasolla.
ERT:n mukaan kaikki vaikuttaa kiteytyvän kilpailukykyyn – myös ympäristö ja sosiaalipolitiikka. ERT:n omien sanojen perusteella kilpailukyvyn kasvattamisen voi tiivistää yhteen sanaan: yksityistäminen.
Demokratia EU:ssa on täysin näennäistä. Brysselissä on yhteensä yritysten maksamaa 1 500 ammattimaista lobbausjärjestöä, joissa työskentelee yhteensä 30 000 lobbaria ja niistä parlamenttiin pääsee 4 500 kovaa ammattilaista. Yhtä meppiä kohden on siis kuusi kallispalkkaista lobbaajaa.
Korruptiota tarkkaileva kansainvälinen kansalaisjärjestö Transparency Internationalin mukaan suomalaisia lobbausfirmoja Brysselissä oli kaikkiaan 155 firmaa. ALTER-EU:n mukaan komission työpaikkojen, kasvun, kilpailukyvyn ja investointien varapuheenjohtaja Jyrki Katainen on suosinut vahvasti kotimaisia lobbareita.
Katainen on avustajakabinetteineen haalinut itselleen toiseksi eniten lobbaustapaamisia kaikista komissaareista. Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on ehdoton Kataisen suosikki.
Meppi Sirpa Pietikäisen mukaan teollisuuden ja kansalaisjärjestöjen välinen voimasuhde parlamentissa on 90 prosenttia teollisuudelle ja 10 prosenttia kansalaisjärjestöille. Kansalaisjärjestöjen mukaan vain viidennes lobbareista toimii kansalaisyhteiskunnan tai julkisen edun mukaisesti.
”Suomessa lobbaus on vähemmän näkyvää kuin mitä se on Brysselissä. Meillä on sellainen illuusio, että suomalainen yhteiskunta on hyvin läpinäkyvä. Tämä illuusio on väärä”, tykittää suomalaiseksi superlobbariksi tituleerattu ja väitöskirjan aiheesta tehnyt Anders Blom.
Suomessa muhii eräänlainen ”rakenteellinen korruptio”, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että päättäjät ovat voimattomia etujärjestöjen ja sisäpiirilobbarien edessä. Sitä voimattomuutta edesauttaa vielä ”pyöröovi” ilmiö.
Eivät yritykset vaan myös pankkimaailma ohjaa epädemokraattisesti EU:n toimintaa. Brysselissä on yli 60 yritysten maksamaa ajatushautomoa, jotka keskittyvät Brysselin päätöksentekoon.
Kansanedustaja Sirpa Pietikäinen on kertonut, että finanssiala teettää näillä ajatushautomoilla tilaustutkimuksia jotka syötetään sellaisenaan Brysselin parlamentille.
Jopa ammattiyhdistysliike ja kokoomuslaiset Alexander Stubb ja Lenita Toivakka ovat vedonneet Brysselin puheissaan yhden tällaisen ajatushautomon arvioihin. Brysselissä toimii myös 150 lakifirmaa jotka eivät ole lobbausrekisterissä eivätkä kerro toimeksiantajiaan.
Tämä kirja avaa silmät EU:n demokratiavajeesta.
Kun toimeksiantajaa (pankit ja suuryhtiöt) ei tiedetä, lakitoimiston lobbari voi olla jopa eettisen komitean jäsen. Nämä lakifirmat käytännössä suoltavat valmiiksi lähes kaikki lakitekstit, joita sitten europarlamentti hyväksyy sellaisenaan. Ne on kirjoitettu niin vaikealla juristijargonia, että tavallinen meppi ei edes ymmärrä mitä tekstissä lukee.
Lobbauskriittisen järjestön ALTER-EU:n julkaisemien lobbausrekisteritietojen mukaan finanssiala työllistää 17 000 lobbaria ja niiden käyttävän 120 miljoonaa euroa vuodessa lobbaukseen Brysselissä.
Finanssialan lisäksi myös amerikkalaiset digijätit ovat ahkeria lobbaajia EU:ssa.
Kansalaisjärjestöjä, jotka edustavat kansalaisia, ei näy suurten lobbarien listoilla.
ERT:n rinnalla myös toinen suuryritysten herrasmiesklubi nimeltä AMUE (Association for the Monetary Union of Europe) on ollut luomassa EMU:lle pohjapiirrosta. AMUE perustettiin jo vuonna 1987 ja oli johtavien bisnesjättien ja finanssi- ja pankkisektorin lobbausryhmä, jonka tarkoitus oli saada yhteinen rahaliitto hyväksytyksi Euroopassa.
AMUE lupasi: ”EMU tuo valuuttaan vakautta sekä pitkän aikavälin varmuutta, mikä lisää tuotannollisia investointeja, luo taloudellista skaalaa ja poistaa tuotantokustannuksia, mikä puolestaan lisää kilpailukykyä, myyntiä, talouskasvua ja työllisyyttä.
EMU on haitannut Suomenkin kilpailukykyä koska finanssipolitiikkaa on noudatettu pääosin Saksan talouden tarpeisiin. Pienet, varsinkin EU:n eteläiset valtiot ovat joutuneet EU:n sanelupolitiikan kärsijöiksi.
Talouskomissaari Olli Rehn kirjoitti The Telegraph -lehdessä kuinka kova EU tulee kansallisille hallituksille olemaan. Rehn kirjoitti, että komissio on laatimassa voimaan kuutta uutta lainsäädäntökokonaisuutta, jotka pohjimmiltaan muuttavat koko EU:n talouden ohjausjärjestelmää euro-alueella.
Rehnin mukaan nämä lait mahdollistavat sen, että komissio voi tarkastella jäsenvaltioiden julkista taloutta ja erityisesti velkaantumisastetta paljon tarkemmin ja ennaltaehkäisevämmin kuin koskaan ennen. Tämä sixpack auttaa hallitsemaan velkakriisiä, lupasi Rehn.
Velkoja säätelee velallisen maan poliitikkojen liikkumavaran.
Arviolta noin 80 prosenttia lainsäädännöstä , joka koskettaa suoraan eurooppalaisia ihmisiä, pannaan alulle Brysselissä. Demokratia yleisesti mielletään yhdeksi ääneksi jokaista ihmistä kohden, Brysselissä demokratia on yksi euro jokaista ääntä kohden.
Koska melkein kaikki EU-maat ovat velkaisempia kuin niiden itselleen asettamat velkaantumisen rajat (60% BKT:sta), viimekädessä rahoituslaitokset ohjailevat EU:n poliitikkojen mahdollisuuksia tehdä kansalaisia hyödyttäviä päätöksiä.
Voidaankin sano, että Delors toteutti pankkiirien villeimpiä fantasioita pääomien vapautuksesta – ja tulokset näimme finanssikriisissä. Nämä lobbausryhmät aloittivat toimintansa jo paljon aikaisemmin kuin EU edes perustettiin. Euroopan Unionin sopimus allekirjoitettiin vasta vuonna 1992 Alankomaiden Maastrichtissa.
Perusteellisempi esitys Brysselin taustavaikuttajista löytyy dokumentista: ”The Brussels Business- dokumentti”.
EU:n epädemokraattisesta ”hyvävelijärjestelmästä” kertoo, että Finanssikriisin jälkimainingeissa EU:n komission portugalilainen puheenjohtaja José Manuel Barroso laittoi pankkikriisiä selvittämään kahdeksan viisasta (”puolueetonta”) miestä: Jacques De Larosière, Rainer Masera, Callum McCartney, Onno Ruding, Otmar Issing, José Pérez Fernández, Leszek Balcerowicz ja Lars Nyberg.
Kaikki (paitsi Nyberg) olivat kytköksissä finanssikriisin aiheuttaneiden jättipankkien johtoon tai johtokuntiin. Ruotsalainen Nyberg oli taas kunnostautunut TeliaSoneran lahjustenantajana.
Vapaat pääomaliikkeet ja vapaakauppa on ollut suuryrityksille kullan arvoinen asia. Niiden avulla ne voivat ostaa sekä kehittyneiden, että kehitysmaiden pienempiä yrityksiä itselleen (keskittyminen) ja rosvota markkinaosuuksia kohti oligopolia tai monopolia.
Vapaakaupan seurauksena lähes kaikki tuotemerkit ovat 10 suurimman hallinnassa.
Suuryhtiöiden etuja ja rikastumista edesauttavia järjestöjä vapaakaupan avulla on valtava määrä: TTIP, EU ja Yhdysvallat (kesken), Ceta, Kanada ja EU:n välinen (hyväksytty), TTP, tyynen meren alue (kesken), TiSA maailmanlaajuinen palvelusopimus (kesken), MAI kansainvälinen investointisopimus (kaatui), NAFTA Kanadan, Yhdysvaltojen ja Meksikon välinen (juuri uusittu), WTO maailmankaupan vapauttaminen (voimassa), GATS palvelukauppasopimus (voimassa), GATT vanha sopimus jonka WTO:n sopimus korvasi (voimassa). ISDS, yritysten ylläpitämä riitojenratkaisumenettely (välimiesmenettely), jolla yritetään korvata kansalliset oikeuslaitokset.
Kaikissa niissä luvattiin talouskasvua ja sitä kautta uusia työpaikkoja. Työn alla olevan TTIP sopimuksen luvataan kasvattavan 119 miljardilla vuodessa EU:n taloutta.
Jopa ranskalainen elinkeinoelämän työnantajaliitto MEDEF varoitti vuonna 2015: ”Euroopassa on 19 miljoonaa pk-yritystä joilla ei ole vientiä ja jotka tulevat kohtaamaan lisääntynyttä kilpailua markkinoilla. Kuinka komissio voi vakuuttaa nämä pienet ja keskisuuret yritykset?”, kertoo Kivi.
Finanssikriisin jälkeen teollisuuden työpaikkakato on kiihtynyt.
Euroopan pk-yritysten yhdistys ja etujärjestö, UEAPME, esitti huolensa uudenlaisten kahdenvälisten vapaakauppasopimusten vaikutuksista eurooppalaiseen yrittäjyyteen, koska tämänkokoisille yrityksille muut kuin Euroopan sisäiset markkinat ovat ennemmin vaikeasti saavutettava haaste kuin suuri mahdollisuus.
Yhdistyksen mukaan alle kymmenen prosenttia Euroopan pk-yrityksistä oli tuolloin edes halukkaita laajentamaan toimintaansa näin globaaliksi.
Ranskalainen työnantajaliitto MEDEF paljasti myös, että TTIP:N realistiset hyödyt kohdentuvat suuriin yrityksiin. Tuolloin kokoomuksen ministeri Lenita Toivakka tokaisi ulkoministeriön TTIP –tilaisuudessa: ”En edes tullut ajatelleeksi mitään TTIP -sopimuksen uhkia”.
EU:N avoimuudesta meppi Sirpa Pietikäinen kertoo tuskastuneena, että näitä valmisteilla olevia sopimuksia kuten TTIP, mepit saavat lukea vain vartioidussa huoneessa eikä niistä saa tehdä muistiinpanoja ja suurin piirtein verivalalla joutuu allekirjoittamaan paperin, ettei asiakirjojen sisältöjä siteeraa eikä käytä hyväkseen missään.
Tämä kaikki salailu siitä huolimatta, että artiklan 15.3 mukaan ”kaikilla unionin kansalaisilla on oikeus tutustua unionin toimielinten ja laitosten asiakirjoihin niiden tallennemuodosta riippumatta”.
Kauppasopimusten lisäksi on tehty myös salaisia sotilaallisia sitoumuksia.
Kivi jatkaa kirjassaan: Brysselissä on täysin yleistä ja hyväksyttävää ilman jääviysepäilyjä, että komissaarit ja mepit lopetettuaan poliittisen uransa, siirtyvät muitta mutkitta vastapuolen eli lobbareiden hyväpalkkaisille posteille. Hyvä lobbari tienaa 350 euroa/tunti. Entinen komissaari lobbaritoimistossa 500 euroa/tunti.
Räikeimpiä esimerkkeinä 10 vuotta komission puheenjohtajana työskennellyt José Manuel Barroso sekä suomalainen meppi Piia-Noora Kauppi. Barroso siirtyi vastaamaan bisnesmaailman huippukokouksista ja salaseura Bilderbergin konferensseista; Piia-Noora hyppäsi Suomen Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtajaksi.
Kauppi palkittiin siitä, että hän ”miehekkäästi” esti johtamansa parlamentin valiokuntaa puuttumasta veroparatiisien toimintaan.
Vuonna 2008 Piia-Noora Kauppi äänestettiin European Coalition for Corporate Justicen äänestyksessä ”Pahin eturistiriita” –palkinnolla. Hänet valittiin ehdolle europarlamentaarikon roolin väärinkäytöstä tukiessaan finanssialan lobbareita.
Luxemburgin aggressiivinen veropolitiikka (veronkierto) on ollut pitkälti komission nykyisen puheenjohtajan Jean-Clade Junckerin muokkaama aikana, jolloin hän toimi veroparatiisi Luxemburgin pääministerinä 18 vuotta.
Suomeenkin tämä Yhdysvalloista peräisin oleva epätoivottava ilmiö on pesiytynyt. Kokoomuksen Jyri Häkämies vaihtoi ministerin postin EK:n toimitusjohtajaksi. Vasemmistoliiton Suvi-Anne Siimes siirtyi pyöröovien läpi eduskunnasta lääketeollisuuden ykköslobbariksi, toteaa Kivi.
Suomen pääministeritkin ovat toimintakautensa päätteeksi ruvenneet pyöröoven kautta vieraitten valtioiden ”asiamiehiksi”. Paavo Lipponen siirtyi rahakkaan venäläisen Nord Stream -kaasuputken lobbariksi. Esko Aho taas siirtyi sujuvasti Venäjän suurimpiin pankkeihin kuuluvan Sherbankin ylimpään hallintoelimeen Putinin asiamieheksi.
On syytä esittää ikävä kysymys: kenen joukkueessa pelaa Suomen entinen pääministeri Aho pelaa? – Venäjänkö vai Suomen?
Avoimuusvaatimuksiin vedoten EU:hun on yritetty vuosikausia saada pakollista lobbausrekisteriä Yhdysvaltojen malliin. Alexander Stubb oli tuolloin parlamentissa tärkeässä roolissa liittyen lobbausrekisterin luomiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista poliittista tahtoa ja kunnianhimoa saada rekisteristä pakollista. Kummallista, että kokoomus on kaikenlaista avoimuutta vastaan.
Nyt EU:ta markkinoidaan kaikenlaisen ”vapaus”-ideologian varjolla vaikka alun perin se oli osin protektionistinen (kiintiöt) hanke. Perustamisvaiheessa (Hiili- ja teräsyhteisö) kirjoitettiin Euroopan unionin pohjalle koko uusliberaalin politiikan käsikirja. Siitä piti tulla eurooppalainen linnoitus, joka estäisi amerikkalaisten yritysten pääsemisen Euroopan markkinoille.
Näistä Jaana Kiven kirjassaan kirjoittamista faktatiedoista Hesari on ollut aivan hiljaa. Siksi kuulostaa suorastaan hupaisalta, kun pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio kirjoitti kolumnissaan: ”Parlamenttia ei tunneta, sen toimintatavat ja asema ovat epäselviä, euroedustajat eivät onnistu perustelemaan tekemisiään äänestäjille ja tiedotusvälineet kertovat parlamentista puutteellisesti”.
Rautio jatkoi sitten Hesarin perinteiseen linjaan nähden täysin poikkeavasti (vihdoin ja viimein oikein): ”Kyse on enemmänkin uskosta kuin tiedosta. EU-vaaleissa ihmiset haluavat kyselyjen mukaan muutosta.
Muutosta eriarvoistavaan kehitykseen, globalisaation vauhtiin, maahanmuuttoon, korruptioon tai yleiseen epävarmuuteen. Joku ehkä haluaa muutoksen kaikkiin näihin huoliin, joiden koetaan EU-parlamenttikaudella kasvaneen”.
Raution johtopäätös oli harvinaisen oikea vaikkakin myöhäisherännäinen. Ihmiset kokevat EU:n epädemokraattisuuden pelkästään tunteen varassa täysin oikein. Jos Hesari olisi kertonut EU:n hallinnoinnista todellista ja totuudenmukaista tietoa, kansalaiset olisivat jo barrikaadeilla eivätkä äänestämässä EU:n puolesta.
Graafi kertoo, että Hesari on ”onnistunut” EU:n tiedotuksessaan.
Professori Anu Kantola on tutkinut lobbareiden aikaansaannoksia EU:ssa. Hän kirjoittaa kolumnissaan: ”Tieteelliset tulokset ovat lohdullisia elinkeinoelämän lobbareille. Tutkimus paljasti superlobbarit: nopeat ja vahvat syövät hitaat ja heikot.
Tutkimme Juho Vesan ja Anne Skorkjær Binderkrantzin kanssa Helsingin ja Aarhusin yliopistoissa, miten eri etujärjestöt saavat äänensä kuuluviin poliittisten päätösten valmistelussa Suomessa, Tanskassa ja Britanniassa. Tutkimus ilmestyi vastikään Scandinavian Political Studies -lehdessä.
Teimme laajat kyselyt järjestöille ja lakeja valmisteleville virkamiehille. Tulokset olivat lohdullisia elinkeinoelämän lobbareille. Elinkeinoelämän järjestöillä on erittäin vahva asema lakien ja poliittisten päätösten valmistelussa ja ne itse kokevat myös pääsevänsä vaikuttamaan päätöksentekoon.
Elinkeinoelämä on pyrkinyt eroon kolmikantaisesta korporatismista, jossa valtio, työntekijät, työnantajat ja hallitus sorvaavat työehtosopimuksia. Korporatismilla on kuitenkin myös toinen puoli: poliittisten päätösten ja lakien valmistelu, jossa kuullaan eri etujärjestöjä. Siitä elinkeinoelämä ei halua eroon – ehkä siksi, että nykykäytäntö palvelee elinkeinoelämää erittäin hyvin (palkat pysyvät alhaisina).
Tutkimuksemme mukaan lakien valmisteluun vaikuttamisessa kunnostautuvat etenkin suuret järjestöt, jotka edustavat vakiintuneita julkisia instituutioita tai elinkeinoelämää. Kolme vahvinta superlobbaria ovat Kuntaliitto, Elinkeinoelämän keskusliitto ja Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto. Heikommalle jäävät yleiset kansalaisjärjestöt, erityisiä ryhmiä – esimerkiksi potilaita – edustavat järjestöt sekä urheilu- ja kulttuurijärjestöt.
Työnantajien keskusjärjestö (EK) on Suomen suurin vaikuttaja EU:ssa.
Elinkeinoelämän järjestöillä on parhaat suorat yhteydet valmisteleviin virkamiehiin, mikä on todella tärkeää Suomessa. Tanskassa ja Britanniassa yhteydet poliitikkoihin ovat tärkeämpiä kuin Suomessa. Kun Suomessa lakeja valmistelevat virkamiehet listasivat heihin suoraan yhteydessä olleita järjestöjä, lähes puolet eli 46 prosenttia niistä kuului elinkeinoelämän järjestöihin.
Suorat epäviralliset yhteydenotot virkamiehiin ja erilaiset kirjavat työryhmät ovat nousseet tärkeiksi, kun lakeja ei enää valmistella suurissa komiteoissa. Samalla lakien valmistelusta on tullut harmaa vyöhyke, jossa on vaikea nähdä, kuka pääsee vaikuttamaan päätöksiin.
Komiteat olivat hitaita, mutta ne olivat myös avoimia siten, että oli selvää, mitkä järjestöt olivat mukana valmistelussa, kun kaikki istuivat yhdessä pöydässä. Erityisesti suurissa uudistuksissa voisi olla yhä tarpeen, että on yksi pöytä, jossa asioita neuvotellaan. Myös lobbareiden rekisteröinti auttaisi ja toisi läpinäkyvyyttä demokratiaan.
Nyt näyttää, että monet uudistukset takkuavat, koska valmistelu on sekavaa (se nähtiin konkreettisesti Sote-neuvotteluissa). Ja samalla nopeat ja vahvat syövät hitaat ja heikommat”, toteaa Kantola.
Luottamus medioihin ja poliitikkoihin ei ole kehuttava.
Apulaisprofessori Tanja Aitamurto Chicagolaisesta yliopistosta kirjoitti korruptiosta juuri Hesarin kolumnissa otsikolla (30.4. 2019): ”Radikaali läpinäkyvyys torjuu salailun kulttuuria”.
Hän kirjoittaa, että ”Salailun kulttuuri on myrkkyä demokratialle, joka horjuttaa kansalaisten luottamusta poliittiseen järjestelmään. Salailu on korruption muoto, jossa on kyse vallan väärinkäytöstä.
Pimentoon jää tieto, jossa on kyse vallan väärinkäytöstä. Salailija päättää, mitä tietoa hän päästää eteenpäin. Pimentoon jää tieto, joka ei tue salailijan agendaa”. Näinhän ”sitoutumaton” Hesari on juuri toiminut tiedottaessaan EU-asioista ja Jaana Kiven kirjasta vaietessaan. Vaikeneminen on pahinta vallankäyttöä.
Anu Kantolan tutkimus todentaa Jaana Kiven kirjan pääteesit. EU:n parlamentin toiminta on pelkkä näytelmä jossa todellinen valta on aivan muualla kuin parlamentilla.
Suomalainen demokratia on muinaisjäänne ja se on kuin tyhjä munankuori vailla mitään sisältöä. ”Vapaus”-markkinaideologian varjolla Kokoomus ajoi Suomen Euroopan Unioniin, joka määrää 80 prosenttia Suomen lainsäädännöstä (poliittinen vapaus ja lainsäädäntävalta hävisi). Sitten Kokoomus ajoi Suomen vippaskonsteilla rahaunioniin (Suomelta hävisi oma raha ja finanssipoliittinen vapaus).
Euroopan Unioni on täydellinen vastaus kokoomusjohdon ideologiaan.
Kokoomuksen johdolla avattiin pääomamarkkinat ja pörssikauppa, jolloin taloudellinen vapaus ja päätäntävalta siirtyi rajojemme ulkopuolelle (puolet pörssin arvosta on ulkomaisessa omistuksessa).
Kokoomuksen johdolla on laitettu valtion kruununjalokiviä lihoiksi myymällä valtion omaisuutta (valtionyhtiöitä) ja taloudellista päätäntävaltaa ulkomaisille sijoittajille.
Kaiken kukkuraksi Kokoomuksen johdolla on jopa yhteiskunnan hoivapalveluita alettu myydä (yksityistämällä) ulkomaisille pääomasijoittajille, joiden bisnesidea perustuu lyhytaikaisille sijoituksille (maksimissaan 5-10 vuotta) ja nopeille ja maksimaalisille voitoille.
Siis demokratiasta ja itsemääräämisestä on vain kaunis pintakuori jäljellä. Sisältö on tyhjä ja määräysvalta on jo Suomen rajojen ulkopuolella. Pieni muodollinen äänestysoikeus on vielä tallella – edes sitä pitää kansalaisten hyödyntää. Koko Brysselin järjestelmä pitäisi ”räjäyttää” uusiksi ja laittaa kokonaan läpinäkyväksi.
Suomen 13 mepin vaikutusmahdollisuudet 751 mepin joukossa ovat 1,7 prosenttia, eli teoreettiset. Vaikka äänestyksen merkitys on pieni, silti kehotan kaikkia kansalaisia äänestämään EU-vaaleissa.
Tämän kirjoituksen perusteella lukijan pitäisi ymmärtää, mitä puoluetta ei ainakaan kannata äänestää, jotta tavallisen kansalaisen ääni edes hitusen kuuluisi.
PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 56. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).